Tunnustus

 

Magneettikuulat! Pyöreitä, painavia, viileitä, sileitä. Pieni pyörittelee niitä käsissään hetken ja alkaa sitten liittää niihin pätkiä. Miten ihmeessä ne vetävätkin noin toisiaan puoleensa!  Nips ja naps.

– Mulla on näitä kotona.

– Niinkö, samanlaisiako?

– Joo-o.

– Kiva. Ilmankos osaatkin niistä noin taitavasti rakennella.

– Joo-o. Mulla on näitä monta kotona.

– Saitko ne synttärilahjaksi?

– Ee-en.

–  Joululahjaksi?

– Ee-en. Otin täältä.

– Otit, päiväkodistako?

– Joo-o.

– Ja veit kotiin?

–  Joo-o. Taskussa.

– Mutta eihän täältä noin vain voi viedä leikkitavaroita kotiin, eihän?  Hän nyökyttelee innostuneesti.  Avaan hänelle hieman omistusoikeuden juridiikkaa; Päiväkodin tavarat kuuluvat päiväkotiin ja kodin tavarat kotiin. Ei voi viedä ilman lupaa.  Eikö niin?

– Jo-o. Ei.

– Kuinka monta kuulaa veit kotiin?

– Näin monta. Hän nostaa etusormensa ja peukalonsa. Lisää sitten laskuriinsa toisen käden sormet.

– Kahdeksan?

–  Joo-o. Monta!

– Kuule, ne täytyy tuoda takaisin. Eikö niin? Puhutaanko tänään äidille ja tuot sitten ne takaisin huomenna?

–  Joo-o, hän vastaa iloisena. Mä puhun äidille! Hän suorastaan innostuu.

– Mutta oli hyvä, kun kerroit.

– Joo-o. Nyt mä kerron sulle yhdestä krokotiilista… Hän haluaa vaihtaa puheenaihetta.

Niin avoin ja niin – vilpitön.  Mitä tällaiseen tunnustukseen voi sanoa?  Kantaa on kuitenkin otettava ja opetettava napakastikin omistuksen rajat.  Mutta kun hairahdus tapahtuu, Pienen pitää voida tunnustaa turvallisesti. Avoimuutta täytyy vaalia ja keskustelukanavat pitää kunnossa. Siitä se lähtee – Pienen oikeudenmukaisen arvomaailman rakentuminen, pala palalta. Nips ja naps.