Tiedon äärellä

Pieni, melkein 4 v, istuu muiden mukana päiväkodin aamutuokiolla. On aika nimetä viikonpäivä. Pieni nostaa kätensä ja ehdottaa tiistaita. Vastaus ei saa kannatusta. Takana istuva, reaaliajassa elävä viisivuotias viittaa itselleen vastausvuoron. Hän oikoo rauhallisesti mekkonsa helmoja  ja artikuloi sitten huolellisesti maanantain. Oikein ja  tiedon sinetiksi Reaaliaikainen saa tulla kiinnittämään kyseisen sanan seinälle. Entä huominen?  Pieni haluaa yrittää uudestaan ja saakin taas mahdollisuuden: torstai. Ei kannatusta.

– Kuka haluaisi auttaa? Kaikki haluavat auttaa Pientä. Tarjotaan maanantaita, sunnuntaita ja kesäkuuta. Ikätoverikin viittaa itselleen vastausvuoron ja käyttää sen sitten tiedustellakseen koska täältä lähdetään leikkimään. Reaaliaikainen nyppäisee  nypyn sukkahousuistaan, viittaa ja ilmoittaa varmana tietona tiistain.

Viikon luontoaihe on ahma. Värikäs tietopaketti eläimestä kuvineen ja A-kirjaimineen herättää Pienen kiinnostuksen. Hän poimii tietotulvasta itselleen merkitykselliset asiat: eläimen pitkät kynnet, kiipeilytaidon, kesyttömän katseen, kettujen saalistamisen… Kiehtovaa!  Kanssaveli vieressä tuntee sisimmässään samoin. Hetkessä he ovat ahmoja.  – Ja ahmat tekevät, mitä ahmojen täytyy tehdä. Tietotulvan loppuosa torpedoituu johonkin kauas. On vain tämä hetki, kaksi toisiaan kiiluvilla silmillään mittailevaa petoeläintä. Ahmat palautetaan kuitenkin todellisuuteen. On aika siirtyä aiheen mukaiseen väritystehtävään. Pieni värittää eläimen nopeasti surrealistisen violetiksi. Hän haluaa mennä leikkimään ahmaa.

Mikä merkitys viikonpäivillä on Pienelle?  Eipä juuri mikään. Hänen päivänsä sujuvat niiden nimien vaihtelusta riippumatta aina yhtä rattoisasti. Entä ahmatietoudella? Sitäkin ilman hänen ikäisensä selviää oikein hyvin. Samoin ilman sanojen alkukirjaimia. Miksi sitten tämä tietomäärä?

Päiväkodin aamuisen session tärkein merkitys on yhteisessä kokoontumisessa. Tutussa ryhmässä opitaan ja pohditaan  uusia asioita, mietitään syitä ja seurauksia, iloitaan oivalluksista. Opetellaan kuuntelemaan toista ja odottelemaan omaa puheenvuoroa. Viikonpäiväloru vie Pientä vähitellen laajemman aikakäsitteen äärelle. Ahma taas antaa aihetta ihmettelylle ja nostetta mielikuvitukselle. Uusia sanoja ja mielikuvia tulee ja menee. Pieni ottaa itselleen runsaasta tarjonnasta juuri sen minkä tarvitsee. Tai kykenee. Kasvattaja  tunnistaa tiedon ylitarjonnan  merkit: kollektiivinen tossujen sihinä, kimppahuojunta penkeillä, haukotukset, aiheen vierestä keskustelu… Taitava kasvattaja huomioi signaalit ja  antaa tilaa leikille.

Torstaina Pieni viittaa taas innokkaana vastatakseen viikonpäiväkysymykseen ja ehdottaa tiistaita. Reaaliaikainen kääntyy Pienen puoleen suostuttelevasti hymyillen.

– Sano torstai, jooko? Pieni kuiskaa torstain. Reaaliaikainen innostuu.

– Joo, se tarkotti torstaita. Nyt se sano sen! Jess! Se tiesi!

Tänään on Pienen vuoro varvistaa ja kiinnittää viikonpäivä seinälle.

 

Kirjoitus on julkaistu alunperin Aamuposti-lehdessä.