Pissat, kakat ja pippelit

– Piarut lentää, piarut lentää, syksy nyt on! Viisivuotiaiden iloinen seurue on tikahtua nauruun hoilatessaan. Syksyllä opetellun haikeankauniin laulun sanat on päivitetty; lentelevät lehdet on korvattu biokaasulla eikä haikeudesta kuulu häivääkään. Värssy toistetaan yhä uudestaan. Laulutuokio keskeytyy, kun porukka hätistellään jatkamaan väritystehtäviään. Kun ilonpilaaja on poistunut, laulua jatketaan mumisten ja toisiaan vilkuillen.

Toisaalla pienryhmä on keskittynyt laatimaan vessasanojen top teniä: kakka, pissa, pylly, tissi, pippeli… Luetteloa kerrataan huumorin siivittämin tyrskähdyksin. Tämäkin porukka hajautetaan ja sen ylijäämäenergia kanavoidaan pöytähommiin.

Ulkona kolme viisivuotiasta näyttää kertoilevan jotain hyvin innokkaasti parille liivijengiläiselle (4-vuotiaan määrittelemänä: – Ne on niitä, jotka on vauvoitten puolella, niitä jotka tarvii vihreet liivit ulkona et ne löydetään helposti). Selvähän se, täällä siirretään kansanperinnettä nuoremmalle vuosikerralle.

Tämä vessa- ja anatomia-aiheinen buumi ilmenee aaltomaisesti. Näissä sanoissa aavistetaan olevan salaperäisyyttä, yksityisyyttä ja kiellettyäkin – sekä jostain syystä valtava potentiaali komiikkaa. Ne tekevät asiasta kutkuttavan jännittävän ja hauskan. Toinen juttu sitten on se, että varhaiskasvatuksen tehtävä on tukea aivan eri asioita kuin ns. vessasanaston hallintaa.

Paras keino tämän nousevan buumin rauhoittamiseen tuntuu olevan se, että asia ohitetaan ja huomio kiinnitetään muualle.  Ei-toivottu sanankäyttö voidaan myös ns. haukotella arkisiksi; käsitellään sanat perusteellisesti luonnontieteiden avulla ja se on sitten siinä.

Kuulen viereisestä huoneesta luettelointia: jalat, pää, pippeli… Tämän piti olla hevostallileikki.

– Mitäs täällä…?

Hevosenhoitaja näyttää kiireiseltä.

– Mä hoidan tätä hevosta. Se on ollu ulkona ja mä kuivaan sitä, ku se kastu. Hevonen käydään osa osalta läpi.

– Selkä, takajalat, vatsa…valmis!

Hevonen kiittää ja hoitaja kutsuu seuraavaa.

Ymmärrän poistua.