JOKU VAAN / THINGY

”Miten usein olenkaan torppaamassa näitä aarteita. Ja kiireessä huokailemassa tikkuja, keppejä, kiviä, nappeja, karkkipapereita. Minunhan pitäisi olla jakamassa löytämisen ja tutkimisen iloa.”

“How often I find myself clearing away such treasures, and in a hurry sighing at twigs, sticks, stones, buttons, sweet wrappers. Yet I should be sharing the joy of exploration and discovery.”

Nassikan aamupäivä on touhukas. Retki lähipuistoon tuo mukavaa vaihtelua päiväkodin arkeen. Hän huvittelee kavereiden kanssa karusellissa, liukumäessä ja kiipeilytelineessä. Keinumisen jälkeen hän ajattelee aloittaa kierroksen uudelleen. Silloin hän huomaa sen: mustan, ison ja repaleisen esineen pensaikon juuressa. Kaveritkin kokoontuvat hänen ympärilleen tutkimaan löytöä. Pahvia tai muovia – tai joitain. Sille ei löydy nimeä. He ottavat sen mukaansa leikkeihinsä. Sitä kuljetetaan, väännetään, käännellään ja heitellään. Se osoittautuu hyvin monikäyttöiseksi.

Nassikka haluaa ottaa löydön mukaansa päiväkotiin. Hän kantaa sitä kainalossaan – arvokkaasti kuin asiakirjasalkkua. Hän tietää, että aikuiset ovat hyvin valikoivia retkiltä kuljetettujen löytöjen suhteen. Varmuudella evätään ainakin kaikki kuraiset esineet. Niille nyrpistellään ja niihin tartutaan vain niukasti etusormella ja peukalolla, kun ne kuljetetaan takaisin ulos. Nassikka ei riskeeraa; hän piilottaa löytönsä.

Hän kuopii sepeliä seinän viereltä. Asettaa sitten mustan repaleisen esineen paikalleen ja peittelee sen taas sepelillä – kuin koiranpentu purulelunsa. Jään seuraamaan hänen työskentelyään. Hän katsoo minua ja hymyilee toiveikkaasti.

– Kuule, mikäs tuo on minkä löysit?

– Emmä tiiä. Joku vaan.

– Piilotat sen nyt, vai?

– Joo. Ettei kukaan ota.

Joku Vaan pilkottaa yhä sepelin seasta. Näen sen nyt jotenkin uusin silmin. Miten usein olenkaan torppaamassa näitä aarteita. Ja kiireessä huokailemassa tikkuja, keppejä, kiviä, nappeja, karkkipapereita. Minunhan pitäisi olla jakamassa löytämisen ja tutkimisen iloa. Harmittelen mielessäni tätä ei-ei-suhtautumistani. Tässä olisi taas uusi tilaisuus.

– Kuule, tästä sen kyllä joku löytää. Mitäs jos laitetaan se tuon hiekoituslaatikon taakse?

– Joo!

Nassikka kantaa innokkaasti aarteensa varmempaan piiloon ja lähtee onnellisena sisälle.

Iltapäivällä Joku Vaan on mukana pihaleikeissä. Sitä kuljetetaan ahkerasti paikasta toiseen. Sille keksitään monenlaisia uusia käyttötapoja. Ja kun kotiinlähdön aika tulee, se piilotetaan johonkin. – Niin, johonkin. Seuraavana päivänä sitä ei löydy mistään. Nassikka ei kuitenkaan näytä surevan asiaa. Päinvastoin.

– Sen varmaan joku otti ja vei omaan kotiin.

Nyökyttelen. Minusta näyttää, että hän tuntee iloa uuden omistajan puolesta. Ja siitä, että Joku Vaan jatkaa kiertokulkuaan.


THINGY

 

Youngster’s morning is eventful. A trip to a nearby park brings pleasant variation to the kindergarten’s daily routines. He entertains himself on the merry-go-round, slide, and the jungle gym. Lastly, after swinging on a swing, he decides to restart the cycle of activities. Then he sees it: the big, black, tattered object at the bushes. His buddies, too, flock around him to investigate the discovery. Cardboard or plastic – or something. It cannot be named. They incorporate it into their fun and games. In their hands, it is carried, twisted, turned and thrown. It turns out to be very versatile.

 

Youngster wants to bring the find back to the kindergarten. He carries it under his arm with dignity, as if it were a briefcase. He knows that adults are really picky about stuff found on trips. All muddy things are denied, that much is sure. They turn up their nose and they barely dare to clasp it with their forefinger and thumb when carrying it back outside. Youngster does not take the risk; he hides it.

 

Youngster scrabbles gravel next to a wall, sets the object in place, and covers it up like a puppy hiding its chewing bone. I stay to follow his effort. He looks at me and smiles hopefully.

   – Hey, what’s that?

   – Don’t know. Just some thingy.

   – So you’re hiding it?

   – Yeah, so no-one takes it.

 

Thingy is still visible under the gravel. Somehow, I now see it with new eyes. How often I find myself clearing away such treasures, and in a hurry  sighing at twigs, sticks, stones, buttons, sweet wrappers. Yet I should be sharing the joy of exploration and discovery. In my mind I bemoan this dismissive attitude. I have once again a new chance here.

   – Somebody will surely find it there. How about putting it behind that sandbox?

   – Yeah!

The youngster enthusiastically transfers his treasure to the safer place and returns inside, full of satisfaction.

 

In the afternoon, Thingy takes part in playground activities. It is taken all around the place, and a multitude of new uses is discovered for it. When the time comes to go home, it is again hidden somewhere. Indeed, somewhere… the next day, it is nowhere to be found. However, Youngster does not seem to mind.

– I think somebody took it home.

I nod. It looks as if he is happy for the new owner, and that Thingy’s cycle of life continues.

Kääntänyt / Translated byMikael Koskela