PUHELIAS

                                                                                  

Puheliaan saapuminen päiväkotiin on aina yhtä tapaus. Se on keuhkonmitallinen äänekkäitä tervehdyksiä, huomioita ympäristöstä, säätilasta – mistä vain.  Se saa aiemmin aamulla päiväkotiutuneet havahtumaan retriitistään ja tarttumaan päivän askareisiin; pehmolelunsa kanssa meditoiva alkaa haparoida kyniä ja paperia, kirjaansa mietteissään selaileva ryhtyy rakentelupuuhiin ja sylissä istuja lähtee toimeliaasti viemään turvariepuaan lokerikkoonsa.

Puheliaan aamut ovat energisiä ja myötätuulisia.  Hänen sanansa ovat tarkoitettu tuhlattaviksi ja toisten kuultaviksi.  Ei haittaa, vaikka kirjain tai kaksi vielä odottavat listautumistaan muiden aakkosten joukkoon.  Hänen kuuluva äänensä, eloisa esitystapansa ja arvaa mitänsä varmistavat viestin perillemenon.  Hän raportoi lähes taukoamatta. Hän ottaa tiedostavasti ja monipuolisesti kantaa asioihin, ilmiöihin ja ympärillä käytäviin keskusteluihin. Kuulijoiden läsnäolokaan ei ole välttämätöntä; Puhelias haastaa yksin puuhaillessaan itsensä dialogiin.  

Puhelias rakastaa kirjatuokioita. Oman kirjan päivänä kuulemme polveilevan selostuksen hänen suosikkikirjastaan. Käytyään kirjan läpi hän mieluusti täydentää esitystään muistikuvillaan laajan Koiramäki-tuotannon muista julkaisuista. Muu kirjallisuuspiiri alkaa usein osoittaa pitkästymisen merkkejä; suhiseva tossukoodi, haukotukset, pienet nujakoinnit, heijaukset pareittain, omien kirjojen käyttö pefletteinä… Puhelias ei huomioi sanattomia signaaleja. Synnynnäisenä tarinankertojana hän uppoutuu asiaansa.

Puheliaan sanallinen ilmaisu on suomalaisittain rikasta: äänensävyt, ilmeet, eleet ja käsien nostattama turbulenssi siivittävät hänen sanomaansa. Lounasaikaan hänen pöytäkuntansa on ehdottomasti äänekkäin. Hyvä keskustelija aktivoi toisetkin ajatustenvaihtoon. Yksi- tai moniäänisesti. Useimmiten moniäänisesti.

Miten rajoittaa herkässä vaiheessa olevan Puheliaan verbaalista ilmaisua – tai miksi rajoittaa? Yhtäältä hän kääntää osaltaan uutta sivua suomalaisen jurottajakansan puhumattomassa historiassa, toisaalta myös yhteisömme kaikille jäsenille tulisi taata kuulluksi tulemisen mahdollisuus, kullekin vuorollaan. Puheliaan vuolaan sanatulvan hienotunteinen keskeyttäminen vaatii tunneälyä ja tarkkaa ajoitusta. Tuntuu tylyltä katkaista puheenvuoro, jossa kumpuaa ilo ja elämänmyönteisyys, koskettava empatia tai vaikkapa hyytävä jännitys tai muistelmien kaipuu.

Kysymykset löytävät usein itse vastauksensa; Puhelias kuvailee aamupiirissä jälleen kerran pitkään ja rönsyilevästi keväisen viikonlopun tapahtumia. Kun kertomus alkaa hakeutua myös viimejouluisen kylpylämatkan yksityiskohtiin, alan toppuutella ja kiitellä kertomuksesta. Puhelias ymmärtää vihjeeni, typistää vesiliukumäki-osion minimiin ja päättää lopulta raporttinsa. Pitkästyneisyyttä viestivä sisätossujen suhina päättyy ja syntyy odottamaton hiljaisuus. Sitä leikkaa närkästynyt ja hieman kimakka komento.

– Anna sen kertoa!

Ryhmän hiljaisin on puhunut.