OHIKIITÄVÄÄ

Bussissa on iloinen yhdessäolon tunnelma. Ympäröivä häly ja hurina, tietoisuus pulleaksi pakatusta eväsrepusta, hatara mielikuva retkikohteesta – tämä kaikki on hänestä innostavaa. Vilkas (5) kääntyy vierustoverinsa Hiljaisen puoleen ja alkaa kertoa matkan ratoksi muumioista. Kuulija katselee kenkiään innostumatta aiheesta. Vilkas lisää pelkokerrointa ja ilmoittaa römäkällä äänellä muumioiden vaanivan kaikkialla.  Hiljainen reagoi tietoon värisyttelemällä alahuultaan ja etsimällä katseellaan aikuista. Vilkkaalle tulee kiire silitellä kaveriaan ja esitellä ohikiitäviä maisemia.

Retkikohteessa on outoja eläimiä; alpakoita. Oudot tuijottavat heitä välinpitämättömästi ja perääntyvät sitten kauemmaksi aterioimaan. Omistaja kertoo heille niiden alkuperämaasta, elintavoista, villantuotannosta ja ravinnosta.  Kesätuuli pyyhkäisee mennessään paljon asiatietoa Vilkkaan ohi. Tässä, tai paremminkin jo seuraavassa hetkessä elävänä, aistit avoinna kulkevana ihmisenä hän valmistautuu jo mielessään kokemaan vehreää ympäristöä. Täällä tuntuukin olevan ilahduttavasti liikkumavaraa. Muutama samanhenkinen seuramatkalainen tekee vastaavan havainnon.

Heinäpelto kutsuu ja he saavat luvan vastata kutsuun. Sellaista aukeaa, aaltoilevaa aluetta Vilkas ei koskaan vielä ole tutkinut lähemmin. Heinä on viileää, kosteaa, korkeaa. Se tuoksuu vihreälle.  Hän heittäytyy elämykseen; häviää hetkeksi muilta – itseltäänkin. Ponnahtaa sitten taas koko pituudessaan takaisin tietoisuuteen. Uudestaan ja uudestaan, kuin pieni mangusti. Lopuksi hän laskeutuu selälleen vihreän elementin varaan ja siinä kuunnellessaan muiden ilon kiljahduksia kuulee myös oman pienen sydämensä tiuhat tykytykset. Noustessaan ylös hän nykäisee vihreän seasta voikukan, tutkii sitä ja palaa sitten vielä kerran sukeltelemaan vihreyteen – koko viisivuotiaan lapsuutensa vimmalla.

Eväshetki, iloista seurustelua, pupujen syöttämistä ja vessaan jonottamista. Sitten onkin paluumatkan aika. Kaikki on yhtäkkiä ohi. Niin pian. Samat parit, kuin tullessakin, heitä ohjeistetaan. Vilkas puhkuu jälkienergiaa ja kapuaa bussiin Hiljaisen viereen. Tämä näyttää viluiselta ja vetäytyy penkin laitamille ikkunapaikalle. Bussin hyrähdettyä käyntiin on aikana kerrata retken tietopuolista antia.
– Mitähän eläimiä kävimme katsomassa?
Vilkas ei oikein tavoita muististaan lajin nimeä ja tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi kertausta kuunnellessaan. Jotkut asiat tuntuvat kiitävän hänen ohitseen niin, ettei hän ehdi saada niistä kiinni. Alpakat – kamelieläimiä? Eivät näyttäneet yhtään kameleilta. Hän alkaa korvata tietovajettaan kuvailemalla muumioita. Hiljainen ei enää, kenties retkestä voimaantuneena, reagoi alahuulellaan hänen kerrontaansa. Päinvastoin; vähäpuheinen alkaa kysellä lisätietoja.

Heidän takanaan istuva Pinkki kutittelee penkkien välistä ja pyytää Vilkasta laulamaan kanssaan jotain. Vilkas suostuu ja alkaa sanoittaa ja säveltää jonkinlaisella kansanlaulun poljennolla eläinaiheista kappaletta. Hän toivoo Pinkin yhtyvän lauluun.
– Leijona nuoli häntäänsä, häntäänsä, häntäänsä. Leijona nuoli…
Pinkki huomaa kuitenkin heti ensisäkeessä hygieniaan liittyvän epäkohdan ja keskeyttää laulun osoittelevalla äänensävyllä.
– Kuules, jos leijona nuolee häntäänsä, se ei kyllä ole terveellistä.
Vilkas tuntee laulunsa kahliutuneen eikä jaksa puolustella sanoitustaan. Retkiväsymys valtaa hänet. Hän katselee voikukan maidon jättämiä tummia jälkiä käsissään. Kuviot alkavat elää villieläiminä. Ohuessa unessaan hän palaa taakse jäävään, kiehtovaan maailmaan – siihen, joka jätti hänen mieleensä pehmeän vihreän jäljen.