NYT SE LÄHTI!

 

Muistatko tämän? Kultakutri lähtee luvatta yksin metsään. Hän harhautuu kolmen karhun mökille, ja koska kukaan ei ole kotona, hän maistelee jäähtymään jätettyjä puuroannoksia, toteaa pienimmän olevan lämpötilaltaan sopivimman ja syö sen. Testaa sitten huushollin tuolit kokojärjestyksessä ja toteaa taas pienimmän parhaaksi. Valitettavasti se kuitenkin hajoaa hänen alleen. Kutri kokeilee vielä eri sänkyvaihtoehdot, päätyy tietysti pienimpään ja nukahtaa siihen. Kun karhut kotiutuvat kävelyltään ja huomaavat jonkun käyneen – ja itse asiassa sen jonkun nukkumassa – herää Kultakutri ja pinkaisee pakoon karhut kintereillään. Onnelliseksi lopuksi hän pääsee kuitenkin omaan kotiinsa turvaan.

Satu on luettu jo monta kertaa viisivuotiaille. Se puhuttelee silti heitä yhä. Pieni tyttö yksin metsässä – miksi se meni yksin sinne? Eikö se kysynyt äidiltä tai isältä lupaa?  Pelottivatko karhut sitä? Näyttivätkö karhut hampaitaan? Osaavatko karhut puhua? Heidän sympatiansa tuntuvat olevan vahvasti tyttörukan puolella. Samaistuminen on silmin nähtävää. He huokailevat joka kerta helpottuneina kuullessaan selviytymistarinan lopun.

Teemme tästä puhuttelevasta käsikirjoituksesta pienen näytelmän. Rekvisiitaksi tarvitsemme vain tärkeimmät: karhupäähineet, jonkinlaiset huonekalut sekä astioita. Kaikki haluavat olla kultakutreja ja kaikki haluavat olla karhuja. Hyödynnän tilaisuuden ja roolitan karhut ujohkoilla persoonilla ja Kultakutrin osan hieman tuhdimmalla temperamentilla. Yleisö odottaa trillerin alkamista jännittyneenä: sisätossut suhisevat, kynsiä nypitään ja neniä kaivetaan.

Ujot karhut ääntelevät vuorosanansa vaimeasti ja kuiskaajaan turvaten – mutta ääntelevät kuitenkin. Kuka on istunut minun tuolissani? – ja niin edelleen. Kultakutri eläytyy vahvasti draamaan ja suorittaa tuotetestiosuudet vauhdilla. Tulee loppukohtaus, ja hänen on aika lähteä karhuja pakoon. Silloin karhujen roolisuoritusten perusvireessä tapahtuu jotain; se ei ole enää alisuoritteista ujostelua vaan voimallista ja selkeäsanaista eläytymistä. Ääntelyyn tulee volyymia. Pikkukarhukin rehentelee.
–Nyt se lähti! Lähetään perään!
He murisevat, harovat tassuillaan ilmaa, hypähtelevät ja lähtevät hurjaan takaa-ajoon pitkin käytävää Kutrin perään. Minne jäivät empatia, samaistuminen, tunteiden herkkyys? Pelkkä teddypäähinekö tekee ujosta rohkean? Vai karhuperheen synergiako tämän saa aikaan? Näinkö helposti tunteiden takit – tässä tapauksessa turkit – kääntyvät?

Kultakutri palaa punakkana ja naurusuin takaisin lähtöasetelmaan karhutrion saattelemana ottamaan aplodeja vastaan. Yleisö ei saa tarpeekseen ja vaatii uusintaa. Kaikki haluavat olla karhuja. Ja kaikki haluavat olla kultakutreja. Olipa kerran – ties kuinka monennen kerran.