KYSYMYS

 

Ehtiväisen (5) ruokailu oli mennyt seurusteluksi ja stand up-esitykseksi. Muut ovatkin jo aikaa sitten vetäytyneet päivälevolle. Odottelen, että hän saisi itsensä valmisteltua todella tarpeeseen tulevaa lepohetkeä varten. Vaatteiden vähentäminen ja vessassa käynti tuntuvat vain kestävän ja kestävän. Hänellä riittää asiaa. Ajattelen, että tässä olisi nyt hyvä hetki palata överiksi menneeseen lounashetkeen ja kerrata vähän hyviä ruokailutapoja.
–Ei ollut oikein kiva juttu, että se ruokailu meni riehumiseksi. Eihän?
–Ei niin. Autatsä näissä sukissa? Ne puristaa.
–Sovitaanko, että harjoitellaan ensi kerralla ruokapöydässä olemista? Ruokakin maistuu lämpimänä paremmalta. Eikä huudella viereiseen pöytään kaiken maailman hömppäjuttuja…
–Joo ei.
Hän viikkailee paitaansa huolellisesti. Mietiskelee ehkä keskusteluamme. Aloittaa sitten uuden aiheen.
–Kuule, mulla ei oo mitään odottamista.
Kuulostaa syvälliseltä. Mitä hän tarkoittaa? Ei kai hän nyt vain tulevaisuuttaan visioi…
–Miten niin?
–No, kun mulla on aina kiire.
Tästä täytyy nyt keskustella. Aloitan kyseenalaistamalla kiireen.
–Mistä se kiire tulee?  – Eihän ole pakko olla kiire, voithan sinä tehdä asioita aivan rauhassa.
–Nii-i, mut mulla on kiire.
–Kuule, kiire ei oikein ole lasten asia. Lapsilla täytyy olla aikaa tehdä asioita ja leikkiä ja oppia uutta…
On liikuttavaa keskustella pienen mietiskelijän kanssa. Silitän hänen hiuksiaan.
–Olis parempi, kun selästä silitettäis…
Silitän hänen selkäänsä. Hän rentoutuu ja vajoaa mietteisiinsä. Kiireettömästi. Sitten hän katsoo suoraan silmiin ja haluaa sanoa jotakin. Lauseen alustaminen vaan tuntuu kestävän. – Niinhän se usein on, kun pohditaan asioita. Lopulta hän puhuu.
–Kuule…
–Niin?
–Mihin kameleita tarvitaan?

 

 

Kiireetöntä viikonloppua!