TAHTOTILASSA

KYNÄ

Kiehtova, kerta kaikkiaan kiehtova kynän tapainen! Se piippaa, kun sillä koskettaa oikein valitun kuvan alla olevaa täplää. Pieni tarkkailee haltioituneena Rauhallisen syventymistä itseohjaavaan oppimispeliin. Hänen täytyy päästä kokeilemaan sitä. Oikeastaan heti. Hän haluaa innostuksestaan huolimatta kuitenkin luoda äänellään tahtoonsa ystävällisen ja maltillisen – ehkä vähän välinpitämättömänkin – vaikutuksen.
–Mäkin haluan pelata tolla kynällä.
Rauhallinen ei reagoi mitenkään. Pieni vaihtaa toiveen vaatimukseen.
–Nyt on mun vuoro.
Ei reaktiota. Pieni perustelee vaatimuksensa lyhyesti.
–Mutku mä haluun.
Ei kynän ojennusta. Ei vastausta. Ei mitään.
Pieni ei kuitenkaan voi irrottaa katsettaan piipittävästä. Hän huokaisee ja kokeilee nöyrää, sanoja venyttelevää konditionaalimuotoa.
–An-tai-siitko toon mulle-e-e?
Rautahermoinen Rauhallinen ei edes nosta katsettaan pelistä. Pieni ymmärtää, että tästä on tulossa väsytystaistelu. Hetken mielijohteesta hän tarttuu hienovaraisella pinsettiotteella kynään. Tulosta alkaakin syntyä; Rauhallinen pusertaa kynää kädessään ja nostaa katseensa. Katseesta voi näköjään lukea jonkinlaisen viestin, koska Pieni ymmärtää saman tien hellittää otteensa; voimakortti on nyt pelattu.

Maaginen kynä on saanut Pienen täysin pauloihinsa. Se on kuin pakkomielle. Kynän vuoksi hän on valmis yrittämään kaikkensa. Hän testaa sanallisessa viestinnässään kaikki mahdolliset äänensävyt ja tehosteet: kuiskauksen, nopean hokemisen, rytmikkään takomisen, tuskaisen anelemisen, kärsimättömän narinan, römeän komentelun, sääliä herättävän niiskutuksen. Turhaan. Koko aikana hän saa Rauhalliselta vain yhden tavun vastauksen, kielteisen ja vaisun.
–Eh.

Rauhallinen saa lopulta kuitenkin oppimisvalmiutensa testatusti. On aika siirtyä muihin tehtäviin. Hän venyttelee ja silmäilee ympärilleen. Ehkä jokin vauhdikkaampi toimintamuoto olisi nyt paikallaan. Hän alkaa pakata Pienen silmien alla huolellisesti kuva-arkit laatikkoon ja kynän niiden päälle. Pienen reaktiokyky on huippunopea; hän kauhoo pelin eteensä, tarttuu täristen piipittävään kynään. Pitkä odotus on palkittu. Hän päästää riemunsa ilmoille.
–Mä sain tän!

Pieni tarvitsee apuani.
–Miten tätä pelataan?
Neuvon etsimään joistakin kuvista erilaisuuksia ja samanlaisuuksia, joistakin taas laskemaan lukuja tai luokittelemaan esineitä. Kynä sitten ilmoittaisi oikean vastauksen äänimerkillä. Pieni ei tuestani huolimatta kuitenkaan tunnu vielä olevan valmis tällaisiin pähkinöihin; hän haluaa saada kaikki kuvat ääntelemään. Kynä ei tottele. Uutuuden riemun tunne joutuu tekemään turhautumiselle tilaa.
–En mä enää tee tätä. Mä meen hakemaan toisen pelin.

Viereisessä pöydässä ratkotaan labyrinttiongelmaa. Pieni on aina valmis tarttumaan haasteisiin – sananmukaisesti ja ilman epäillystäkään siitä, ettei vankalla tahtotilalla saisi haluamiaan asioita. Ja nyt tahtotila ohjaa häntä siirtelemään labyrintin esteitä. Tahdon ilmaisemisessa hän on kuitenkin niin sanotusti hiomaton timantti. Niinpä labyrinttirinkiäkin lähestyessään hänen onnistumisen mahdollisuutensa valuvat vähiin alkurepliikkien myötä.
–Mä haluun pelata. Nyt on mun vuoro. Mä haluun!