LAULU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: Leena Ahtela

 

Hän tuntuu olevan hyvin perillä tulevasta muutoksesta; loman jälkeen hän siirtyisi muutaman kaverinsa kanssa ”isojen puolelle”. Tänään hän ottaa etukäteen hieman tuntumaa asiaan vierailemalla uudessa toimitilassaan. Kuljemme käytävää pitkin käsi kädessä. Pian hän irrottautuu ja ehättää avaamaan oven ja kipittää sitten edelläni innoissaan. – Untuvikko (3) tuntuu olevan valmis ottamaan tämän askeleen.

Hän pysähtyy hetkeksi ovelle luomaan yleissilmäyksen; täällä on erilaista, se on selvää, mutta mistä aloittaa, kun valinnanvaraa on niin paljon. Esittelen hänelle muutamia vaihtoehtoja. Hän haluaisi tehdä niitä kaikkia, mutta sitten eräs ystävällinen Isopoika pyytää hänet mukaansa omaan rakenteluprojektiinsa ja leikki vie heidät mennessään.

Untuvikko näyttää niin iloiselta siinä touhutessaan. Hän tuntuu nauttivan uudesta ympäristöstään. Hänen ilmeensä muuttuu totiseksi vain, kun pissahätä yllättää. Opastan hänet vessaa kohti. Hän pysähtyy siihen ovelle ihastuneen näköisenä.
–Vauuu, mikä vessa teillä on!
Yritän siinä häntä odotellessani nähdä toilettitilamme uusin silmin, mutta en näe siinä mitään vau!:n arvoista; harmaata laattaa, ovet, altaat… Olen ehkä sokeutunut näkemään ainutlaatuisuutta ympärilläni.

Ennen ruokailua vietämme kouluun siirtyvän Isopojan 7-vuotissynttäreitä. Onnittelukortin tuova posteljooni, onnittelulaulu, aarrearkun avaaminen… kaikki tutun kaavan mukaan. Untuvikko niin pienenä istumassa eskariin ja kouluun siirtyvien joukossa, hieman hämmentyneen oloisena – liikuttava näky.

Kyselen seremonian lopuksi haluaisiko joku laulaa jotakin syntymäpäiväsankarille. Yleensä esiintymisestä innostuva ryhmä on tällä kertaa vaisun oloinen eikä käsiä nouse. – Paitsi yksi; Untuvikko viittaa varovaisesti. On tavanomaista, että pienet viittaavat vain viittaamisen vuoksi, mutta hän ilmoittaakin ohuella äänellä haluavansa esittää laulun. Sankari rapsuttelee päätään ja katsoo minua epäuskoisena. Äidillinen, eskariin siirtyvä Pinkki huokaisee lempeän empaattisesti. Muut virittäytyvät kuuntelemaan. Ilmassa on uteliasta odotusta.

Huomaan puhuvani hänelle vaistomaisesti hyvin pehmeällä, kuin tilanteen särkymistä varovalla äänellä.
–No niin, minkä laulun haluaisit laulaa?
–Junan.
–No, sehän onkin mukava laulu. Ole hyvä, aloita vaan…
Hän katsoo minuun ja sitten sankariin totisena ja aloittaa laulunsa heiveröisellä äänellä.
–Pieenen pieeni vetuuuri aaamullaa keerran…

Alkuhämmästyksen jälkeen hän saa tuttuun lauluun mukaansa koko ryhmän. Laulusta tulee voimakas ja iloinen. Se on kaikessa tavallisuudessaankin ainutlaatuinen. Siinä tuntuu olevan tämänhetkinen kaikki; paljon luottamusta, orastavaa osallisuuden tunnetta ja rohkeutta ottaa askel eteenpäin. Se on paljon.

Laulun loppu kaikuu painokkaana.
–Tsuku-tsuku-tsuku-tsuku, lähdetään!

*****

Päiväkodin elämää-blogi jää nyt pienelle kesälomalle. Heinäkuun loppupuolella taas tavataan! Blogiarkistostani löytyy muuten jo yli 80 tekstiä. Käyhän selaamassa sieltä kesälukemista.
Hyvän kesän toivotuksin
Leena
Tässä vielä vinkki kesäaskarteluun:

AKVAARIO

Yllä olevan kuvan pahvilaatikkokvaarion juju on katiskaverkosta tehty katto-osa. Paitsi, että se tuo valoa rakennelmaa, siihen voi ripustaa kalat tai muut vedenalaiset  langalla heilumaan. Verkon näppäily saa kalat liikkumaan hauskasti. Ohje: Leikkaa isosta pahvilaatikosta etuseinä ja katto-osa pois. Maalaa laatikko sisäpuolelta siniseksi tai vuoraa se sopivan värisellä kankaalla. Asettele pohjalle vedenalaisen maailman rekvisiittaa. Kiinnitä katiskaverkkoa taittelemalla yläosaksi. Askartele kartongista kaloja ja ripusta ne metalli- tai muulla langalla katiskaverkosta roikkumaan.