KAIVOS

KAIVOS
Kuva: Leena Ahtela

Työ käy suunnitelmallisesti ja rivakasti. Kaivajien lapiot lennättävät kuopasta hiekkaa sen ulkopuolelle tarkasti, niin ettei kukaan ole linjalla. Kun esiintymiä löytyy, ne harjataan maalisiveltimellä, niitä analysoidaan ja – jos ne ovat sen arvoisia – ne asetellaan hiekkalaatikon reunalle näytteille. Kaivajia on enää muutama ja päivät käyvät vähiin. Pian on aika siirtyä päiväkodista loman kautta kouluun.

Voivatko löydökset olla oikeasti dinosauruksen luita, maanalaisen laguunin kappaleita tai timantteja? Vai ovatko ne vain mineraaleja? Kaivajat käyvät vähän väliä niitä esittelemässä ja näyttävät olevan kuin vedenjakajalla: kumpi tätä hommaa vie, todellisuus vai mielikuvitus? On hienoa huomata, että mielikuvitus – nyt tiedon rikastuttamana – yhä voittaa ja dinosauruksen jäänteitä todellakin löytyy.

Työmaan ympärille syntyy uteliaiden rinki.
–Mitä te teette?
Heille vastataan elämää kokeneen äänellä, hyvin niukasti.
–Kaivetaan.
Rohkea kolmivuotias laskeutuu kuoppaan ravun lailla. Hänet ohjeistetaan suostutellen ja selkeästi artikuloiden takaisin työmaan reunalle, ”Koska. Tää. On. Isojen. Työ”. Tämän jälkeen alue merkataan varmuuden vuoksi muovikartioilla. Turhaan. Viisivuotias vuorostaan hypähtää kuoppaan ja kieltäytyy poistumasta, koska ”mä haluun kaivaa!”. Hänet siirretään lopulta kantamalla hellävaraisesti mutta päättäväisesti kuin puistoshakkinappula takaisin katsomoon. Sinnikäs inttää kuitenkin olevansa iso ja osaavansa kaivaa. Yllättäen hänen perustelunsa tulevat kuulluiksi ja hän saa kuin saakin väliaikaisen kaivuuluvan pienelle alueelle.

Tässä kaivosprojektissa kiteytyy monta asiaa, joita kaivajat ovat viime vuosinaan harjoitelleet ja joissa he ovat edistyneet; toimitaan omaehtoisesti, suunnitelmallisesti, yhteisen asian puolesta. Opittua faktaa ja sisäsyntyistä fiktiota yhdistellään niin, että arkisesta hiekkalaatikosta saadaan yhä irti paljon – ei ainoastaan niitä sadunhohtoisia timantteja, vaan myös niitä mineraaleja.

Satunnaista elämän tylsyyttä on opittu itse torjumaan; on ymmärretty, ettei päiväkoti ole ohjelmatoimisto tai nonstop-hoploppi, vaan paremminkin kannustava ja turvallinen alusta hakeutua oman kiinnostuksen kohteiden äärelle. Ja parasta: asioista osataan yhä useammin keskustella ja neuvotella turvautumatta pikaoikeuteen eli tönimiseen tai sättimiseen. Halutaan edelleen itse tulla kuulluksi, mutta vastavuoroisesti maltetaan myös kuunnella toista. – Tunnetaidoille on tullut käyttöä.

Nyt kaivostyömaa on enää loiva syvänne. Kaivajat ovat lähteneet. Hiekkalaatikko – ja varmaan myös päiväkodin anti – ovat heidän osaltaan loppuun kaivettuja. On aika siirtyä uusien asioiden valloittamiseen.

Kaivajat jättivät kuitenkin jotain omasta innostuksestaan ja tietotaidostaan. Uudet, paljonkin nuoremmat ahertajat ovat tulleet heidän tilalleen. Nämä tunnistaa helposti amatöörimäisestä toiminnasta; hiekkaa heitetään olan yli taustoja sen kummemmin tarkistelematta, lapioita napataan noin vain toisten käsistä eikä projektilla ole varsinaista yhteistä päämäärää. Syntyy kaikenlaista kinastelua ja mielipahaa. Ja mikä alkeellisinta; hiekkaa ja kiviä jopa maistellaan. Nyt on hyvin perehdytetyn Sinnikkään aika astua esiin jakaa tietotaitoaan.
– Tää on kaivos ja täällä on vossiileja. Ja eikä niitä syädä!

*****

VIIKON VINKKI: AURINGONKUKKA NUMERO 2

Tämä auringonkukka on maalattu siten, että viilipurkin pohjan kokoisen ympyrän (suuntaa antava muoto kukalle) keskelle lusikoitiin ensin keltainen sormiväritäppä, joka sitten levitettiin säteettäin terälehdiksi. Sitten sekoiteltiin keltaiseen hitunen punaista ja saatiin oranssiin vivahtava sävy, jolla täydennettiin terälehdistöä. Lopuksi sormeiltiin keskusta ruskealla. Ei siis mitään varsinaisesti uutta, mutta eläväinen lopputulos ilahdutti kovasti 4-vuotiasta taitelijaa.

AURINGONKUKKA
Kuva: Leena Ahtela