PUHUS MULLE NYT ASIOITA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: Leena Ahtela

 

Yritän pysyä totisena. Olen näköjään tällä kertaa päätynyt altavastaajaksi dialogiin, jossa roolien pitäisi olla aivan päinvastaiset.

 

Istumme vastakkain. Pieni (3) kieppuu tuolillaan ja tarkkailee minua, käy sitten katseellaan läpi huonetta kuin jotain etsien. Katselen häntä ajatuksissani; omasta mielestään jo iso, mutta kuitenkin niin pieni, olemuksessaan hiukan yhä viipyilevää vauvaa. Emme puhu. Olen päättänyt olla tällä kertaa aloittamatta keskustelua. Yllättäen hän avaakin sen itse.
–Puhus mulle nyt. Asioita.
Havahdun. Hänen äänessään on rauhallista sovinnollisuutta ja suostuttelua. Hän katsoo minua suoraan silmiin. En heti tiedä mitä sanoa.
–Mitä asioita?
Hän levittelee käsiään kuvatakseen aihepiirin laajuutta.
–Kaikkia asioita. Puhus vaan nyt.
–Jaa. – No, ensiksikin minusta sinä olet kiva poika, mutta…
Hän ponnahtaa tuolillaan seisomaan voitonriemuisesti.
–Niin olen! Olen kiva poika!
Olen taas tarkoituksellisesti hiljaa. Hänellä tuntuu olevan keskustelun ohjat käsissään, joten odottelen seuraavaa siirtoa. Hän tarkastelee jälleen ympäristöämme, tavoittaa katseellaan hyllykössä olevan kirjan ja tekee uuden avauksen.
–Mietitääs nyt.
–Mitä me mietimme?
–Mietitääs nyt, miks toi kirja on noin ylhäällä tuolla hyllyllä… Eiköhän leekonosturi ole jaksannu nostaa sitä enempää? Onks toi kirja Ariel? Onko? Se taitaa olla Ariel…

Huomaan, että hän on ollut aiemminkin vastaavassa tilanteessa. Hän näytää hallitsevan hienosti pohdiskelevien tilanteiden avausrepliikit; puhutaanpa, sanopas, kerrohan, mietitäänpä nyt… Juuri näillähän me aloitamme lasten kanssa keskustelut, kun selvittelemme asioita tai haluamme muuten vain luodata vähän syvemmälle. Avaamme niillä tilaa toisen ajatuksille ja näkemyksille. Puuttumaan jää ehkä vain se alustava tunnekartoitus; Miltä sinusta nyt tuntuu?

Hän siirtää kysyvän katseensa takaisin minuun, kallistelee päätään ja odottaa yhä vastaustani. Mielestäni yhteisen asiamme käsittely ei edisty ja alan valmistella sen ytimeen pääsemistä. Hän ehättää taas kuitenkin ennen minua.
–Sanos nyt asioita. Sanos vaan kaikkia asioita mulle…
Yritän pysyä totisena. Olen näköjään tällä kertaa päätynyt altavastaajaksi dialogiin, jossa roolien pitäisi olla aivan päinvastaiset.

Hän haukottelee. Tilaisuuteni on tullut.
–Kyllä, sanon sinulle niitä asioita. Kysyn, että onnistuisiko se unisadun kuuntelu tällä kertaa niin, että et enää häiritse muita? Monet lapset haluaisivat tietää, mitä sadussa tapahtuu, mutta jos metelöit, he eivät voi kuulla. Sellainen harmittaa…
–Onnistuu! Mä onnistun!
–Hyvä! Sitten mennään takaisin päivälevolle.
Hän näyttää hyvin myötämieliseltä. Otan häntä kädestä ja auttelen alas tuolilta. Ovella hän irrottaa otteensa ja katsahtaa vielä minuun päin. Saan hymyn – juuri sellaisen, jota sanotaan palkitsevaksi.

***

SALAPERÄINEN SYKSY

Tässä viikon taidevinkin tekniikassa ei monille varmastikaan ole mitään uutta. Kannattaa kuitenkin kokeilla hankaustekniikkaa vaihteeksi  vaikkapa mustalle paperille. Metsäretkeltä kerätyt lehdet ja neulaset asetellaan vahakankaan päälle. Musta (vaihteeksi pitkänomainen) paperi taas aseteltiin niiden päälle ja sitten vain hangattiin lappeelleen asetetulla vahaliidulla. Viisivuotiaat tarvitsivat aikuisen apua pitämään paperia paikallaan vauhdikkaassa värityksessään. ”Tyhjästä”  ilmestyneitä kuvia ihmeteltiin tälläkin kertaa – niin kuin aina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: Leena Ahtela

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA