RUOKALINJALLA

 

PAPERIRYIJY 2 (1)
Kuva: Leena Ahtela

 

 

”Silloin tällöin haaveilen arkilounaasta yksinäisyydessä. Tällaiset haaveet syntyvät päivinä, jolloin pieni vierustoverini (3) aivastaa annokseeni (anteekt), hänen ikätoverinsa, lasinsa piripintaan ihan itse annostelema, maito kastelee työkenkäni (oho, kattu melkein mun tottut), Humoristi (5) röyhtäisee kuuluvasti kohdallani (en voinnu mitää, se tuli vaan) ja Pieni (3) hellittää nyrkistään kastikkeisen perunan takaisin lautaselleen (te oli läkänen).”

 

 
Vielä käsien pesu ja olemme valmiit ruokailemaan. Jono ruuan luokse on polveileva, liikkuvainen ja puhelias muodostelma. Kun nälkäiset pääsevät lautaspinojen kohdalle, kuuluu näköjään jostain siirtyneisiin perinteisiin kääntää astia ylösalaisin ja tarkistaa posliinitehtaan leima. Ja jostain käsittämättömästä syystä osa kaikkein pienimmistäkin varmistaa merkin – joka päivä. Ja, jos kyseessä on keittolautanen, sitä sovitetaan vielä ohimennen päähän – siitäkin huolimatta, että sen tiedetään kuuluvan ei-toivottuihin tapoihin. Nuoristakin perinteistä pidetään tiukasti kiinni.

Jokainen vuorollaan annostelee matalalle sijoitettujen lämpölevyjen päällä olevista astioista vaikkapa perunoita, broilerikastiketta sekä lisäksi salaattia ja mustaherukkahilloa. Ruokailijat, varsinkin pienimmät (kolmevuotiaat), tarvitsevat tietysti tukea määrien arvioinnissa, rohkaisua uusiin makuihin tutustumisessa ja teknistä neuvontaa ottimien käytössä. Jono saattaakin jumiutua useaan otteeseen, koska linjalla jäädään ihmettelemään, tekemään aistinvaraisia ruokahavaintoja, testaamaan perunasoseen viskositeettia tai muuten vain tutkimaan päivän tarjontaa.

Päiväkodissamme siirryttiin toista vuotta sitten ns. aularuokailuun. Sen vankkana etuna on se, että ryhmähuoneissa olevia toimintoja – leikkejä, pelejä tai tehtäviä – ei tarvitse siirtää, kerätä tai lopettaa (lue siivota) pöydiltä ruokailun tieltä. Haastavaa taas on suuremmassa tilassa tapahtuvan ruokailun rytmittäminen ryhmien kesken, ajoittainen isomman tilan hälyisyys ja huomion ulottaminen sitä tarvitseville. Ruokailuhetki on monille pienille tunneasia, ja sen tulisi olla kiireetön, rauhallinen ja turvallinen – siis hyvän mielen sosiaalinen tapahtuma.

Aularuokailuun vasta totutteleva Pieni (3) on syönyt keittonsa. Nyt hän kuitenkin kulkee taas puhdas lautanen käsissään kuin jotain etsien. Ymmärrän, että hän haluaa luvattua jälkiruokaa, jota on silloin tällöin tarjolla.
–Hei, et tarvitse tuota lautasta. Jälkiruuat ovat tuolla pikkupöydällä pienissä astioissaan. Taitaa olla marjarahkaa. Mennäänkö hakemaan yhdessä?
Pieni tuntuu kadottavan voimansa. Otan hänen lautasensa pideltäväkseni. Hän taas pitelee vatsaansa.
–En halua lahkaa. Masu on näin kipeä. En voi syödä lahkaa.
Hän kumartelee, näyttää tuskaiselta ja haluaa lautasensa takaisin.
–Ei ole pakko syödä, mutta viedään kuitenkin tämä lautanen pois.
Hän tarttuu uudestaan tiukasti kiinni lautasensa reunasta.
–Haluun häätelöö. Menen hakemaan häätelöö…
Ehkä aularuokailussa on aloittelevan Pienen mielestä hiven ikimuistoisen risteilybuffetin, hotelli-  tai kylpyläravintolan  monien vaihtoehtojen tunnelmaa. Häätelö kuitenkin puuttuu.

Ruokailu on päiväkodissa monipuolinen pedagoginen mahdollisuus opetella pöytätapoja, sosiaalisia taitoja ja vaikkapa matematiikkaa, tutustua uusiin makuihin jne. Siten meillä lapset opettelevatkin arjen taitoja: harjaantuvat käyttämään aterimia ja voitelemaan leipänsä, tottuvat syömään istuen, oppivat vähitellen arvioimaan annoskokonsa (hävikin minimoiminen), tapailevat vastavuoroisen pöytäkeskustelun alkeita, yllättävät toisiaan ojentamalla leipäkorin, pyrkivät edes hieman säätelemään röyhtäilyä ja muita päästöjään, välttävät pikkuhiljaa kailottamasta ”emmätykkäätä”, laskevat innoissaan lihapullien lukumääriä, nimeävät salaatin aineksia ja pohtivat C-vitamiinin vaikutusta elimistöön.

Silloin tällöin haaveilen arkilounaasta yksinäisyydessä. Haaveet syntyvät päivinä, jolloin pieni vierustoverini (3) aivastaa annokseeni (anteekt), hänen ikätoverinsa lasinsa piripintaan ihan itse annostelema maito kastelee työkenkäni (oho, kattu melkein mun tottut), Humoristi (5) röyhtäisee kuuluvasti kohdallani (en voinnu mitää, se tuli vaan) ja Pieni (3) hellittää nyrkistään kastikkeisen perunan takaisin lautaselleen (te on läkänen). Toisaalta, jäisin yksinäisellä lounaallani osattomaksi monista hienoista yhteisistä hetkistä. – Eikä sitä tiedä, vaikka juuri sinä päivänä arkibuffetin kruunaisi yllätys: häätelö!

***

PAPERIRYIJYT
Kuva: Leena Ahtela

PAPERIRYIJY

Saksilla leikkaamista harjoiteltiin hapsuttamalla paperia: Värikkäät paperiliuskat (vanhat kuvalehdet kiertoon!) hapsutettiin ”ryijyn” raidoiksi. Liuskat liimattiin paperiarkille yläreunastaan osittain toistensa päälle niin, että hapsut jäivät vapaiksi. Valmiista arkeista voi sitten yhdistellä vaikka kuinka ison yhteisteoksen. Meillä innostuttiin hapsuttamaan äidille rannekoruja, tekemään erilaisia sommitelmia jne. Helppoa harjoittelua saksien käyttöön!

 

PAPERIRYIJY 2 (2)
Kuva: Leena Ahtela