TEKSTI NUMERO 100: ITSEARVIOINTIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Enkä tunnetasollakaan halunnut, että sillä paljetilla olisi ollut kosketuspintaa – ainakaan toisen korvakäytävässä.

 

– No, Leena, käydäänpä vähän läpi mennyttä työviikkoa. Miten se omasta mielestäsi meni?
– Ihan hyvin, luulisin.
– Avaisitko hieman tuota ihan hyvin-sanaparia?
– No, viikko meni nopeasti enkä ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mitä olin tiimimme kanssa suunnitellut.
– Niin, kaikkien suunnitelmien toteutuminen ei varmasti olekaan päiväkodissa mahdollista. Teit kuitenkin parhaasi. Vai?
– No kyllä joo.
– Vaikutat hieman mietteliäältä. Jäikö jokin asia erityisesti sinua askarruttamaan? – Tuleeko mieleesi jotain, jonka ehkä tekisit toisin?
– Se tupsuepisodi, se jäi vähän vaivaamaan.
– Vai niin. Haluaisitko sanottaa sen, niin voimme yhdessä työstää asiaa.

– No, oltiin ulkoilemaan lähdössä ja kurahousurumba eteisessä oli tietysti melkoinen. Kolmevuotias siinä tanssahteli edestakaisin jonkin piposta irronneen violetin tupsun kanssa. Heitteli löytöään ilmaan ja näytti olevan kovin ihastuksissaan. Muutaman kerran oioin hänelle haalarin valmiiksi lattialle, mutta kun se tupsu vei hänen mielenkiintonsa, niin eihän siitä pukemisesta mitään tullut. No, ajattelin, että ihailen hänen kanssaan yhdessä sitä tupsua ja sen jälkeen hän aloittaisi pukeutumisen. Mutta kun ei! Tupsu lenteli sinne ja tänne ja Pieni sen perässä. Sitten se tapahtui.
– Niin mikä?
– Nappasin sen tupsun ja laitoin sen hänen vaatelokerikkonsa ylähyllylle saavuttamattomiin.
– Niinkö? Mikä tästä asiasta tekee sinulle tunnetasolla niin vaikean?
– No lähinnä sen Pienen ilme; sellainen harmistunut ja aikuiseen pettynyt – niin läpitunkevan syyttävä. Hän alkoi ainakin kiskoa haalaria ylleen – että se hyöty siitä hyllyttämisestä kyllä oli, mutta…
– Tuo menettelysi tuntuu sinusta varmasti jälkeenpäin väärältä, mutta on hyvä, kun käsittelet sitä tässä. Voi olla, että tällaisella herkällä asialla on kosketuspintaa omiin pettymyksiisi. On tärkeää, että tiedostat sen. Ammatillisuus on silti säilytettävä tunneasioissakin,vai mitä?

– Nouseeko mieleesi vielä jotain, jota haluaisit pohtia?
– Kyllä, se viskaritehtäväkeissi: Tehtiin viisivuotiaiden kanssa kynätehtäviä, joiden aiheena olivat geometriset muodot. Ennen kuin ehdin antaa ensimmäisenkään osion ohjeen, niin suurin osa toimeliaista oppijoista oli lämmitellyt hienomotorisia taitojaan piirustelemalla kaiken maailman muotoja pitkin papereitaan. No, selvitin heille aika napakasti ties kuinka monennen kerran, että ohjeita pitää malttaa kuunnella ja…
– Mikä tässä jäi sinua erityisesti vaivaamaa?
– No, lähinnä se, että taisin viedä heiltä kokemuksellisen oppimisen ilon. Jotenkin se tunnelma vain latistui. Ajattelin, että mitä merkitystä sillä oikeastaan on, missä järjestyksessä pieni ihminen kopio neliöitä ja kolmioita, ja että olen siinä vain viemässä heidän arvokasta leikkiaikaansa.
– Tuo on hienosti oivallettu! Näen, että kaikesta huolimatta reflektoit arkeasi intensiivisesti. Ja sehän on kuin sillan rakentamista käytännön ja teorian välillä.

– Voinko vielä käsitellä sen timanttijutun?
– Ole hyvä vain.
– No, toinen kolmevuotias oli löytänyt kiiltävän paljetin lattialta ja esitteli sitä kaikille mahdollisille. Hän halusi tietysti kuljettaa sitä kädessään joka tilanteessa ja kuuluttaa, että se on timantti. Annoin toki hänen iloita löydöstään, kunnes minun oli pakko ottaa se häneltä pois, koska…
– Ei kai taas! Tässä taitaa todellakin olla sinulla pysähtymisen paikka; suoda aikaa lapsen ilolle – luottaa lapseen? Tutkiminen, ilmaiseminen, oivaltaminen – nehän ovat lapselle ominaisia tapoja toimia. Et voi olla aina niitä rajoittamassa!
– No, en varsinaisesti sitä iloa rajoittanutkaan, mutta kun sen paljetin löytäjä oli juuri työntämässä sitä vieressä istuvan kaverinsa korvaan, niin ihan siinä mielessä… Enkä tunnetasollakaan halunnut, että sillä paljetilla olisi ollut kosketuspintaa – ainakaan toisen korvakäytävässä.
– Minusta lakaa tuntua, että taidat aivan liikaa tarpoa arjen lillukanvarsissa sen sijaan, että linjaisit laajemmin varhaiskasvatuspedagogiikkaasi. Vai mitä?
– Juu, kiitos vaan, tämä riittääkin tällä kertaa. Sanonpa vain vielä, että omasta mielestäni ihmeen hyvin tästäkin viikosta selvisin.

///

Hyvä lukija, tämä yllä oleva teksti on siis sadas täällä Kaksplussalla julkaisemani teksti. Jaaha – olisikohan tämä myös kirjoittamisessa itsearvioinnin paikka?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

KYNÄPURKIT

Viisivuotiaat päällystivät ns. decoupage-tekniikalla purkit kyniensä säilyttämiseen. Valmiit kuvioleikkurilla leikatut paperiympyrät kiinnittyivät helposti purkin pintaan, joka oli kauttaaltaan sivelty hieman vedellä ohennetulla liimalla. Pintakäsittely samalla seoksella viimeisteli purkit.

Kuvat: Leena Ahtela