UNETON

Uni ei vain tunnu tulevan. Päivälepo tekisi kyllä hyvää Pohdiskelijalle (5), mutta hän vain kääntyilee ja hakee sopivaa olotilaa sängyssään. Asettelen hänen peitteensä paremmin. – Ei kai se nyt vaan ole sitä liikkeellä olevaa vatsatautia… Kyselen kuiskaten hänen vointiaan.
– Mikä on? Onko paha olo?
– Ei oo. Mulla on vaan ajatuksia. Mä mietin.
– Nukuhan nyt. Puhutaan sitten, kun heräät, jooko?
Hän huokaisee ja näyttää rauhoittuvan. Hetkeksi. Sitten levottomuus näyttää palaavan.

Tässä on taas ihmistuntemuksen paikka; pieni huokailee ja on rauhaton tai mietteliäs, katselee sinua, mutta ei vain saa asiaansa sanotuksi. Jokin voi olla hullusti, mutta tiedät että tenttaamalla et aina saa syytä selville. Kyselemällä suljet kuitenkin pois sen vatsataudin, ikävä äitiä-tunteen, mahdolliset akuutit pelon aiheet, vessahädät… Kun mikään näistä ei tunnu olevan syy levottomuuteen, ehdotat asiaan palaamista myöhemmin. Silität vain siinä hiuksia, paijaat selkää.

Jään tässä unisessa hiljaisuudessa miettimään; mitä jos onkin kyse jostain vakavammasta; huolesta tai peräti surusta, jota pieni ei saa kerrotuksi. Häntä vartenhan olen nyt tässä, täynnä empatiaa. Löytäisin kyllä oikeat sanat lapselle lohduksi ja kertoisin aikuisten olevan sen huolen kantajia, ei lapsen. Tai sanoisin, että yhdessä löydetään ratkaisu, ei tarvitse miettiä yksin. Voi myös olla, että voimattomana joutuisin vain toteamaan, että maailma on joskus sellainen – paha, mutta että paljon hyvääkin on… Silitän hiuksia ja paijaan selkää. Helpotan ehkä hiukan hänen oloaan.

Tunnen, että minua tuijotetaan. Aivan oikein; Pohdiskelija tarkkailee vakavana minua peittonsa kulman alta. Kyllä tämä nyt on selvitettävä.
Hän ehtii kuitenkin ennen minua.
– Mä haluan kuiskata sulle asian.
– No, mitä?
Kumarrun hänen tasolleen.
– Haluan kuiskata korvaan.
Kumarrun vielä hiukan lähemmäksi. Varaudun. Osaanko nyt olla tarpeeksi läsnä, kuulla, tulkita, lohduttaa…?
Se kuiskaus on hyvin ohut. Lause on pelkistetty, mutta siinä on varmasti hänelle tällä hetkellä kaikki.
– Teereks on elänny ennen kikanttosaurusta.
– Ai. Aha. – Minä en noista dinosauruksista niin tiedäkään…

Vahva deja vu. Pohdiskelija kääntyy kyljelleen ja haukottelee makeasti. Uni taitaa tulla nyt, kun hän on saanut tärkeän asiansa sanotuksi.

Empatialataukseni käy yhä täysillä. Silitän hänen hiuksiaan. Paijaan selkäänsä. Ja siinä kun hän jo nukkuu lähetän hänen unimaailmaansa äänettömän viestin.
– Kiitos, että jaoit asiasi tietämättömän kanssa.

///

AURINKO

Tässäpä helppo keväinen/kesäinen kädentaitotehtävä. Kertakäyttölautanen (halkaisija 18 cm) maalataan keltaiseksi. Säteet syntyvät helpoimmin näin: suorakaiteen muotoinen pahvi viivoitetaan kolmioiksi ja maalataan keltaiseksi samalla kuin lautanenkin. Säteiden leikkaaminen käy nyt näppärästi, eikä hukkapaloja synny. Jokainen pikkuaurinko voi sitten sijoitella säteensä haluamallaan tavalla. Keskustaan  liimataan oma kuva. Näistähän voi sitten koota yhden tosi ison auringon yhteistyönä: 23 pientä erilaista aurinkoa on yhteensä yksi mahtava aurinko – koko ryhmä!

Tässä vielä liitteeksi ikivanha, lapsuuteni muistokirjasta poimittu runo sovitettuna tälle pikkuauringolle:

Aurinkona, Sina pieni,
koeta loistaa lämmittää.
Ystävyyttä jakaa niille,
jotka muuten ilman jää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnellista äitienpäivää!

Kuvat: Leena Ahtela

Käy taas kurkkaamassa Päiväkodin elämää Fb-sivuja. Siellä on lyhyitä, hyväntuulisia päivityksiä viikon varrelta  Tykkäämällä pysyt menossa mukana! :)