IKÄVÄ

1420981549081

Empaattinen (5) pitää kättään suojelevasti nyyhkyttävän hartioilla. Hänen ilmeensä on hyvin myötäelävä ja hyvin huolestunut.
– En mä tiedä mikä sillä tuli… Me hassuteltiin yhdessä ja se alko itkemään.
– Ei hätää. Mene vaan jatkamaan leikkiäsi. Kiitos, kun huolehdit ystävästäsi. Me vähän juttelemme.
Empaattinen lähtee hidastellen, mutta kääntyy vielä esittääkseen oman arvionsa ystävänsä itkun syystä.
– Sillä on varmaan äitiä ikävä. Tai isää. Tai niitten koiraa. Niillä on kissakin…

Aurinkoisen (5) aamupäivä on ollut touhukas; hän on työstänyt keskeneräistä piirustustaan, pelannut muistipeliä kavereidensa kanssa, potkinut pehmopalloa, musisoinut – ja hassutellut. Hassuttelun merkitys onkin tärkeä; se on kuin voimaannuttava välipala näiden alle kouluikäisten elämässä. Se on yhteisöllistä rentoutumista, joka koostuu usein kömpelöhköstä huumorista, hassujen taitojen esittelystä ja ylipäätään kuplivasta ilosta. Sitä voisikin pitää jonkinlaisena kotikutoisena hyvinvoinnin mittarina.

Kumarrun Aurinkoisen tasolle, silittelen poskeaan ja kyselen sitten itkun syytä. Tiheät nyyhkytyssarjat viivyttävät hänen vastaustaan. Sitten hän tyyntyy ja näyttää mietteliäältä. Ehdin ohimennen tunnustella hänen otsaansa.
– Mulla. On. Ikävä. Äitiä.
Viimeinen sana avaa hänen kyyneltuotantonsa uudestaan entistä vuolaammaksi.
Empaattisen päätelmä osui oikeaan; eihän kukaan lähde kesken kaiken hassuttelutilanteesta turhan takia pois – ellei tule ikävä äitiä, isää, mummoa, kotia, kesää tai Mustia…

Ei voi aina tietää mitä vaihetta pieni käy kiintymystunteissaan tai kuinka täysi toisen sydän kulloinkin on muuten vaan. Olen kohdannut tämän saman ikävöinnin lukemattomia kertoja enkä pidä sitä missään tapauksessa merkkinä turvattomasta ilmapiiristä. Päinvastoin; turvallisessa ilmapiirissä pieni tietää, mihin voi huolensa kantaa ja että ilot ja surut ovat jaettavia asioita. Ja syli – tähän auttaa tunnetusti syli.

Yritän asetella sanojani Aurinkoisen ikävän sekaan.
– Muistatko mistä se äidin ikävä oikein tuli? Jostakin sanasta – vai tapahtuiko jotain?
–En muista. Se tuli vaan.
– Kuule, se ei ole ollenkaan paha asia se ikävä, vaikka tuntuukin niin surulliselta. Se on sellaista hyvää ikävää. Tulisiko se siitä, että äiti on sinulle niin tärkeä?
Aurinkoinen näyttää piristyvän. Istumme siinä hetken puhumatta. Sitten hän hypähtää seisomaan ja katselee minua kuin rohkaisua hakien.
– Mene vaan takaisin leikkimään.
Hän pyrähtää takaisin toisten luo. Empaattinen ottaa häntä kädestä.
– Eiks niin, et sulla tuli äitiä ikävä?
– Joo.
Itkeksä enää?
– En.
Empaattinen huojentuu selvästikin ja kuittaa asian iloisella äänellä – sellaisella kuin nyt ohimenevät ja loppuun käsitellyt asiat kuitataan.
– Okei.