NIIN!

Vessasta kuuluu pienellä äänellä paatoksellista puhetta.
– Täällä on kaikilla lapsilla yhtä hyvät vaatteet. Toisten vaatteita ei saa haukkua. Mä meen kysymään…
Pikkuääni (4) tulee tuohtuneena luokseni eteiseen.
– Eiks niin, että toisten vaatteita ei saa haukkua?
– No kyllä, mutta mistä siellä nyt on oikein kyse?
– Noi kaks sano, että niitten paidan kuvat on hienoja ja Elsa- ja Anna-kuvat on tyhmiä.
Pikkuääni saattelee minua kinastelun keskiöön. Siellä tosiaankin on menossa debatti printtien paremmuudesta.
– Nyt ihan rauhassa; mehän olemme sopineet, että emme arvostele täällä kenenkään vaatteita. Jokainen pukeutuu niin kuin haluaa.
Pikkuääni sinetöi vielä sanani.
– Niin! Mä sanoin teille jo.

Pikkuääni on jonkin aikaa sitten herännyt vahvaan tietoisuuteen yhteisöllisistä säännöistä. Osa niistä on yhdessä sovittuja, osa jo yleisesti olemassa olevia. Me kertailemme niitä päivittäin keskustellen, pohdiskellen ja joskus kyseenalaistaen. Pikkuääni ei kuitenkaan tässä sääntötietoisuutensa kehitysvaiheessa halua mitään harmaan alueen ratkaisuja vaan asiat tuntuvat olevan hänelle joko tai.

Vilkastuksen (4) ärsytyskynnys on ylittynyt ja hän on tönäissyt ulkoilutilanteessa kaveriaan. On kolmikantakeskustelun paikka ja ilmassa alkaakin jo olla yhteisymmärrystä, rakentavampia ratkaisuja ja sovun palaamista. Kurarukkasten pönkittämät kädet hakeutuvat toisiinsa kaveruuden uusimisen merkiksi. Kuin tyhjästä ilmaantuu taustalle neljäs toimija.
– Nii! Sun pitää nyt pyytää anteeks! Ei toisia saa lyödä, sellasesta tulee paha mieli…
Pikkuääni on puhunut. Orastavan sovun saavuttamisen hetken herkkyys häviää kevättuuleen, kun sen tilalle tarjotaan pikaoikeudellista ratkaisua.
– Nii, koska ketään ei saa kiusata. Ketään tyttöä tai poikaa ei saa lyödä…

Meillä harjoitetaan täällä kovasti sosiaalis-emotionaalisia taitoja. Tuntuu, että jossain vaiheessa pienet tavallaan ihastuvat sääntö- ja ohjemenettelyyn ja haluavat käyttää sitä sanelevassa roolissa eri tilanteissa. Se on tavallaan yhteisten rajojen kertaamista ääneen lukien.

Pikkuääni sinetöi sääntönsä usein niin-sanalla. Se antaa painokkuutta asioihin – ja se riittää aivan yksinkin kertomaan, että sääntöjen mukaan pitää elellä – eteisessäkin. Kun nassikat protestoivat jälleen kerran kurahousuistaan, kertaan heille vaatteen suojaavien ominaisuuksien edut. Pikkuääni on jo valmiina ulkoiluun, mutta kuuntelee kiinnostuneena tuoteselostustani. Siinä ohittaessaan meidät hän luo molempiin nassikoihin täpäkän katseen ja puheeni saa painokkaan pisteen.
– Niin!

***

PAJUNKISSAT

Tässä helppo tapa tehdä pajunkissamaalaus: Piirrä tai maalaa oksat värilliselle paperille. Kiinnitä yksi ”kissa” liimapuikon avulla vaikkapa maitotölkin korkkiin. Sivele valkoista sormi- pullo- tai peiteväriä kissan päälle ja paina kuviot oksiin.

Teimme viisivuotiaan Eliaksen kanssa oheisen kuvan. Pieni taiteilija hahmotti hienosti oksien monimuotoisuuden.

Kuvat: Leena Ahtela

***

VAIKUTTAVA KIRJA VARHAISKASVATTAJALLE

Haastavat kasvatustilanteet, alaotsikkona Lämpimän vuorovaikutuksen käsikirja – tällaista ammatillista tankkausta tunnen juuri nyt tarvitsevani; asiantuntijan oivalluksia ja ratkaisuja tueksi arkea hämmentäviin ja usein kuormittaviinkin tilanteisiin.

Kirjan kirjoittajan, Liisa Ahosen, väitöskirja vuonna 2015 käsitteli varhaiskasvattajien vuorovaikutuksellista ja pedagogista toimintaa päiväkotien haastavissa kasvatustilanteissa. Tutkimuksiensa jatkoksi hän halusi kirjoittaa kirjan, ”jossa käytäntö asetetaan etusijalle teorioiden sijaan”.

Jo kirjan alkusanoissa ymmärrän mistä on kysymys; tämä ei ole mikään pikaopas tai niksikirja, joka tarjoaa testattuja oikopolkuja kasvattajien työssään kohtaamiin ongelmatilanteisiin. Tämä kirjan sävy on rauhallinen, sen kutsuu pysähtymään asioiden äärelle ilman kiirettä, pohdiskelemaan ja punnitsemaan omia ja työyhteisön toimintatapoja ja asenteita.

Minulle kirjan keskeiseksi ajatukseksi muodostui lause ”Haastava käyttäytyminen on sosiaalis-emotionaalisen tuen tarvetta”. Ahonen kuvaa erilaiset haastavan käyttäytymisen tyypit, aggressiivinen, uhmakas, levoton sekä vetäytyvä, ja selvittelee niiden taustoja. Sellaiset kappaleet kuin ”Aggressiivinen lapsi hyötyy empatiasta” tai ”Uhmakkaasti käyttäytyvä lapsi harjoittelee joustavuutta” antavat uutta näkökulmaa konkarillekin.

Ahonen esittelee viisi vuorovaikutustapaa: Lämmin, ristiriitainen, tekninen, välttelevä ja etäinen. Kasvattaja haluaa tietysti tunnistaa näistä esitellyistä tavoista itsensä – ja työtoverinsa. Tämä osa kirjasta saa aikaan juuri sitä terveellistä omien työkäytäntöjen ja asenteiden pohdintaa.

Kirjan pedagogisessa osassa Ahonen pohtii – ja ravisteleekin – päiväkodin arkea ja sen ns. perinteisiä toimintakulttuuria sekä aikuisen auktoriteettia. Hänen tutkimuksensa perusteella eniten haastavia kasvatustilanteita aiheuttavia arjen rutiineja ja tapahtumia ovat mm. ohjatut tuokiot, siirtymätilanteet ulkoiluun tai päiväunille. Tämä tulos olikin odotettavissa, kun taas tutkimuksen mukaan vapaassa leikissä sosiaalis-emotionaalista tukea tarvittiin hyvin vähän. Miksi? – tässä taas pohdinnan aihe.

Tämän käsikirjan mukaan haastavissa tilanteissa toimimisen avainasioita ovat lämpimän vuorovaikutuksen lisäksi pienryhmätoiminta, ennakointi, positiivinen palaute sekä kasvattajan itsereflektio. Pedagogisessa osassa Ahonen käsitteleekin hyvin käytännönläheisesti ja monipuolisesti päiväkodin arkea: niin ruokailutilanteita, ohjeiden antamista, struktuuria ja rangaistus- ja seuraamustermejä kuin toiminnan suunnittelua, tiimityön merkitystä ja yhteistä toimintakulttuuria.

Olenko kaikesta samaa mieltä tutkijan kanssa? Kysymys ei ole mielestäni oikein aseteltu. Esitin lukiessani useitakin kuvitteellisia, käytännönläheisiä  kysymyksiä Ahoselle esimerkiksi näin: Kerrot, että ulkoiluun lähtö toimii paineettomasti viiden lapsen ryhmissä. Kyllä, mutta kuka ne muut lähes kaksikymmentä lasta hoitaa, kun meitä kasvattajia on paikalla vain kaksi tai korkeintaan kolme? Tai kun käyn kasvatuskeskustelua haasteellisessa tilanteessa yhden lapsen kanssa, miten muiden laita on? Syy tämän tyyppisiin kysymyksiin johtuu tutusta tunteesta ” miten me riitämme niin monelle?”

Tunsin kirjaa lukiessani silloin tällöin pieniä pistoksia rinnassani. Niin on kuulemma käynyt myös toisillekin esim. hänen luentojaan kuunnelleille. Ahonen rauhoittelee sen oleva hyvä asia; ”Oman kasvattajuuden arvioiminen lempeästi ja kannustavasti osoittaa, että työ on itselle tärkeää ja siinä haluaa kehittyä huomioimaan vuorovaikutustaitojen tärkeyden”.

Kirjan lopussa Ahonen kiteyttää oikeastaan kaikkein merkityksellisimmän asian hyvin kauniisti: ”Vastaa lapsen haastaviin tunteisiin empatialla. Aina. Näe vaivaa ja käytä aikaa luodaksesi lapseen lämmin suhde.”

Olen enemmän kuin kiitollinen saamastani varhaiskasvatustietoisuuteni lempeästä tuuletuksesta ja ravistelusta. Suosittelen kokemaan tämän kirjan kautta samoja tuntemuksia kaikille varhaiskasvattajille.

Yhteistyössä Varhaiskasvatuksen tietopalvelun kanssa.

Täältä kaikille Päiväkodin elämää-lukijoille erikoistarjous Haastavat kasvatustilanteet-kirjasta viikon ajan https://www.varhaiskasvatuksentietopalvelu.fi/kampanjat/paivakodinelamaa.html

***

Käyhän taas kurkkaamassa Päiväkodin elämää Fb-sivuja. Siellä on lyhyitä, hyväntuulisia päivityksiä viikon varrelta  Tykkäämällä sivuista pysyt menossa mukana! :)