KYSYMYS

– Mun vauva varastettiin!
Hätääntynyt äiti (5) pyytää apua. Kotileikin arkinen rauha on rikkoutunut viereisen majaleikin kolmikon otettua nukenvaunut käyttöönsä. Kallistuskulmaa, jousitusta, kiihtyvyyttä testataan, eikä riemulla ei ole rajaa, kun nukkevauva pomppii kyydissä hervottomana. Pakko tähän on puuttua.
– Seis! Nyt jos ei se yhteisleikki suju, sovitaan että kotileikille ainakin annetaan rauha, ja te pysytte siellä majaleikissänne. Onko selvä?
On selvä. Noin kolmen minuutin ajan. Sitten äiti, isä, kissa ja vauva tulevat kertomaan, että heiltä on nyt viety pitsat ja kepapit. Ja kissalta juomakuppi.  Ja tassurasva.

Tämä on tänään näköjään tätä; loputonta kahden leikkiympäristön keskinäistä vääntöä. Asiaan puuttuminen lyhyesti ja ilman syvempää paneutumista ei auta. Yritän kuitenkin vielä kerran. Viimeinen varoitus majan triolle.
– Jos tuo hikipäinen riehuminen ei lopu, niin tulette pöydän ääreen rauhoittumaan; Hama-helmet ja palapelit odottavat.
Jatkan vielä jargoniani kertaamalla mitä leikkiessä saa tehdä ja mitä ei – enkä unohda käsitteen leikkirauha korostamista.

Kolmikko seisoo siinä edessäni läähättäen ja levottomasti vääntelehtien, punaisin poskin. En ole varma sanojeni uppoamisesta tai siitä kuuntelevatko he ylipäätänsä ollenkaan puhettani. Testaan.
– Saako toisen leikistä viedä tavaroita ilman lupaa?
Kolmikko tutkailee vuoroin tossujaan ja vuoroin kattoa ja seiniä. Vastaus tulee yhteen ääneen.
– Eeeei.
Saako riehua ja kiljua niin, että toisten leikki häiriytyy?
– Eeeei.
Olen tekemässä vielä yhden varmistuksen, kun minulle esitetään yllättäen vastakysymys. Trion nuorin tiedustelee vuorostaan rauhallisella ja ohuella äänellään.
– Saako täällä nauraa?

Pysähdys. Pisto sydämessä – kliseinen kielikuva, mutta juuri siltä se tuntui. Olo kuin neulatyynyllä.  Lapsi kysyy, että saako täällä nauraa? Itsesyytökset tulevat pintaan: Olen ilonpilaaja, taitamaton pedagogi, joka ei osaa tukea leikkejä tai edes ymmärrä osallistua niihin havainnoidakseen tuen tarvetta, määräilijä, rajoittaja…

Esitetty kysymys herättää ja herkistää.
– Totta kai täällä saa nauraa. Saa olla iloinen ja riehakas, mutta toisen leikkiä ei mennä rikkomaan. Eihän? Miltä sellainen tuntuisi teistä itsestänne? Niin, ja nauruhan kuuluu elämään…
Voisin keskustella tästä enemmänkin, mutta heillä tuntuu olevan kiire takaisin leikkeihinsä.

Jään vielä hetkeksi huoneen leikkimaailmaan. Juon kissan kanssa kahvia, käyn leirinuotiolla, pidän vauvoja sylissäni. Kun poistun, jätän oven auki kuulostellakseni kodin ja majailijoiden yhteiselämän sujumista.

Mikään ei tunnu muuttuneen; Kissalle kuuluu rääkäisyn perusteella tulevan vuorostaan äkkilähtö leiristä ja kodissa kinastellaan vaunujen käytöstä. Perusarkea. Juhlan siitä tekee kuitenkin se, että oven raosta kantautuu tämän tästä naurua, kikatusta, remakkaa, naukumista – iloa kaikissa muodoissaan. Olen huojentunut. – Ja kyllä, koskaan ei ole liian myöhäistä tuntea niitä pieniä pistoja eikä varsinkaan ottaa opikseen.

///

PYÖRITELLÄÄN YMPPYRÖITÄ

Meillä harjoiteltiin eräänä aamuna varhaisten saapujien kanssa luonnosmaista piirustusotetta. Pyöriteltiin ympyröitä kuivapastelliliiduilla ja käytettiin sormia sävyjen sekoittamiseen. Tämä on mukava työtapa siinä mielessä, että ”oikeata” ääriviiva ei ole, vaan muoto syntyy vähitellen. Tarvittiin vain suurikokoinen paperiarkki, jotta piirustusliike pääsi vauhtiin. Työ viimeisteltiin fiksatiivilla ja kiinnitettiin aaltomaisesti magneettitaululle. Tekijöinä neljä 4-6-vuotiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Nääiiin iso piirustus!
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Valmis liitutyö
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sormilla sekoitettuja sävyjä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Valmis työ kiinnitettiin magneettitaululle aaltomaisesti.

Kuvat: Leena Ahtela

Käy taas kurkkaamassa Päiväkodin elämää Fb-sivuja. Siellä on lyhyitä, hyväntuulisia päivityksiä viikon varrelta  Tykkäämällä pysyt menossa mukana! :)