SELVITTELYÄ

Leikkikomerosta kuuluu kinastelua. Kuusvee-ryhmän leppoisa tyynyillä rentoilu on päätynyt sanaharkkaan ja sen sosiaalisten taitojen harjoittaminen umpikujaan. Aurinkoinen ryntää ulos ja etsii nurkan, jossa antaa lohduttoman itkun tulla. Nyyhkytys voimistuu ja muuttuu hetkessä kipakaksi kiukuksi, joka motorisoi hänet pinkaisemaan uudestaan komeron ovella esittämään sähisevän vastineensa syytöksiin.
–Mä en ole se! Mä. En. Ole…
En kuule lausetta loppuun, koska olen menossa kohti koti- ja kauppaleikkiä, jossa ihmissuhteet ovat myös menneet solmuun ja jossa niin sanotusti tilanne on akuutisti päällä: Isä käyttää kassakonetta autona vastoin Äidin ja Koulutytön kieltoja. Koulutyttö tulee kiljuen pyytämään apua tilanteen selvittämiseen. Alan selvittää kahakoita niiden syntymisjärjestyksessä.

Konsultoin autoilijaisää kassakoneen oikeassa käyttötarkoituksessa ja kerron perheelle, kuinka tärkeää on toimia yhdessä ja sovussa. Tilanne rauhoittuu, kun Isä siirtyy kiinnostuksensa kohteen mukaisesti kaupan kassankäyttäjäksi.

Sitten leikkikomeroporukan skismaa selvittelemään. Kas, siellähän onkin jo sopu palautunut. Aurinkoinen kikattelee huoletonna muun porukan mukana. Vinkkaan hänet kuitenkin ovelta luokseni, kumarrun hänen tasolleen ja kuiskaan, josko hän voisi tulla hetkeksi sivummalle. Haluan tietää äskeisen mielipahan syyn. Kolme uteliasta ja punakkaa päätä tuppautuu kuiskausläheisyyteemme. Yhteisössämme näet halutaan jakaa ilot ja surut – sekä ehdottomasti salaisuudet. Pidän tällä kertaa tiukasti kiinni yksityisyydestä ja siirrymme Aurinkoisen kanssa sivummalle.
–Kuules, mitähän siellä oikein tapahtui, kun sinua niin itketti ja suututti.
–Ai koska?
–No äsken.
–Niin. Joo, se oli se, ku ne sano, että mä oon piarassu. Vaikka en ollut. Ne vaan väitti koko ajan.
Olen aloittamassa perussetin oikeudenmukaisuudesta, sen toteuttamisesta ja jonkun päästön merkityksettömyydestä maailmankaikkeudessa. Aurinkoinen vilkuilee kuitenkin malttamattomana vuoroin minuun ja vuoroin leikkikomeron ovelle päättämättömän näköisenä. Sitten hän laskee pienen kätensä käteni päälle ja katsoo minua. Siinä katseessa on jotenkin elämää nähneen ihmisen rauhallista kypsyyttä ja lempeyttä. Niin myös hänen äänessään.
– Mut kuule, se juttu on jo selvitetty ja ne pyysi anteeks ja mä sanoin joo. Ne sano, et en se ollu mä. Kert mä en ollu piarassu.
Hän hymyilee ja nyökyttelee kuin varmistaakseen, että ymmärsin. Sitten hän menee. Käteni päällä tuntuu vielä hetken kevyen painalluksen lämpö.