Kurahousufilosofi

Viisivuotias pyytää auttamaan; kurahousujen lahkeita ovat vaikea kiskoa saappaiden päälle.

Kyykistyn hänen tasolleen.  Hän ottaa tukea päästäni kurarukkaskädellään. Ahtaassa eteisessä meitä ympäröi meteli ja kuivatettujen rukkasten tuhti ominaistuoksu. Hän näyttää pohtivan jotakin.

– Onks tää elämä?

Ähellän tiukkojen kuminauhojen kanssa.

– Niin, siis mikä?

– Tää, missä me ollaan. Ni onks tää elämä?

– Joo-o. Kyllä tämä on elämä.

– Onks se tässä koko ajan?

– Joo. On. Se on tässä aivan koko ajan.

– Mitkä siihen kuuluu?

Toinen lahje asennettu. Minulla on hiki.

– No, sinulla siihen kuuluu äiti ja isä ja sisko… Ja koti ja päiväkoti. Ja kaverit… ja ihan kaikki mitä tapahtuu. Eri ihmisillä  elämään kuuluu eri asioita.

Toinenkin lahje asennettu. Hän nyökyttelee, hymyilee ja lähtee ovea kohti. Katselen kun hän liittyy muiden iloiseen seuraan pihalla.

Kurahousufilosofiaa, mutta jokin liikahti. Tämä on elämä. Ja kyllä, tämä on juuri nyt tässä, koko ajan. –Seuraava avustettava asettuu eteeni.