VÄHÄN ON JOSKUS NIIN PALJON

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: Leena Ahtela

Kutrin (5) sormessa on lähes huomaamaton paperin leikkaama haava. Hän vaikeroi. Tutkin näkymätöntä vammaa, puhallan siihen ja lohdutan sen pian paranevan.
Hän lähtee leikkeihinsä, mutta palaa taas hetken kuluttua luokseni.
–Tää on nii-in kipeä. Laastari parantais sen.
–Ihanko totta? Siitä ei kyllä tule vertakaan…
–Niin, mutta siihen sattuu.
Hän katsoa napittaa kärsivän näköisenä minua silmiin. En halua lisätä tuskaa enempää.
–No, laitetaan laastari.
Toimenpide on nopea ja potilas on sen aikana hyvin valpas ja puhelias. Kun laastari on paikoillaan, hän ponnahtaa tuoliltaan ja häipyy leikkeihinsä. Erotan kauempaa kuuluvan riemukkaan tilannetiedotuksen.
–Mulla on laastari! Kattokaa!

Näissä arkisissa paikkaushommissa minua usein ihmetyttää se, että laastari on niin haluttu asia. – Siis siitäkin huolimatta, että se on sitä tavallistakin tavallisempaa, ihonväristä metritavaraa. Ei muumeja, Cars-hahmoja eikä muutakaan värien ilotulitusta. Vain laastari, jota koristavat korkeintaan ilmanvaihtoreiät. Silti sillä paikattuja sormia ja polvia esitellään muille iloisena asiana kuin ansiomerkkejä. Ja ihmeellisintä on, että tuon värittömän paikkausvälineen eheyttävä voima näyttää olevan aivan omaa luokkaansa: Ihmeparantumisia tapahtuu.

Tämän laastarin vaatimattoman tyylin mystinen positiivinen habitus liittyy päiväkodissa myös moniin muihinkin asioihin ja esineisiin; vappupallomme ovat kuviottomia pahvipumpulla täytettäviä perustuotteita, mutta voi sitä riemua kun niitä ripustellaan! Meillä tuo iloa kaikille syntymäpäiväsankarin juhlinta lauluineen ja onnitteluineen jo sinällään, ja päivänsankarille huippujuttu on se, että saa itse valita aarrearkusta tarran.

Meillä voidaan nyhjäistä lähes tyhjästä: itseohjautuva askartelijapiiri taikoo kierrätetyistä A-nelosista ihmeitä. Jos siihen menee tarjoamaan värillisiä papereita tai omia rikastuttavia ideoitaan, ne saatetaan torjua hiljaisuudella, ystävällisillä menehän nyt vaan-katseilla ja toteamuksella ”me väritetään nää ite”.

Leikki- ja oppimisvälineistömme on suurimmaksi osaksi alan perussettiä: kovan kulutuksen kestäviä, harkitusti hankittuja leluja, pelejä, kirjoja, rakentelusarjoja ja muita tarvikkeita. Monet niistä parhaat päivänsä nähneet, mutta silti kestosuosikkeja. Uskon, että valikoima eroaa monien kotien yltäkylläisestä ja trenditietoisesta leikkivarustelusta. Hyvä näin; tietynlainen tasapaino säilyy.

Minua pyydetään kylään kissahoitolaan viereiseen huoneeseen. Kissanhoitaja esittelee toimitilansa – hyvin tyhjän sellaisen. Kissat katselevat minua odottavan näköisesti. Silittelen niitä ja silmäilen ympärilleni: mitään leikkirekvisiittaa ei ole näkyvissä. Tulee niin taas mieleen hiukan rikastuttaa heidän leikkiään: pehmeitä nukkumispaikkoja, kissaleluja, kiipeilypaikka…
–Haetaanko komerosta vähän teille tänne Kissalaan tarvikkeita?
–Ei me tarvita. Meillä on jo.
–Aha. – Niin, siis missä niitä on?
He osoittavat pöydän alla olevaa pientä muovilautasta. Hoitaja harjoittelee kärrynpyörää ja pysähtyy sitten hengästyneenä eteeni perustelemaan lähes aineettoman leikin muovista poikkeusta kissojen mourutessa moniäänisesti ympärillämme.
–Täytyyhän nyt kissoilla ruokakuppi olla! No, haluutko sä tulla tähän leikkiin, vai?

Katselen ympärilleni ja käsitän jälleen kerran, että heidän yksikuppisen toteutustavan takana on valtava voimavara; mielikuvitus. Kissalassa on jo kaikki tarpeellinen. Olen valmis rikastuttamaan ajatusmaailmaani ja vastaan myöntävästi.
–Miau.

*****

PIKATAIDETTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä tuttu työtapa hetkiin, kun ei keksi oikein mitään: Pöydälle sommitellaan vaikkapa kolikoista, klemmareista, avaimista tms. asetelma. Niiden päälle asetellaan paperi ja sitten vain  lappeellaan olevalla liidulla värittämään.  Tulostahan voi sitten jatkojalostaa vaikkapa värittämällä tavalliseen tapaan, lisäämällä yksityiskohtia jne.

Onko äitienpäiväkortin malli vielä hakusessa? Mitenkä olisi tämä täällä ?