KIEHKUROITA

Nelivuotias ojentaa innoissaan kämmenensä päällä olevaa sykerökasaa äitinsä nähtäväksi.
– Mitäs nämä ovat?
– Ne on sellasia, että lapset sun päiväkodissa vois kanssa tehdä niitä.
– Niin kyllä, mutta mistä nämä ovat tulleet?
– Tein ne.
– Niinkö?  Miten?

Pieni demonstroi. Hän ottaa kasasta vielä käsittelemättömän, hyvin kapean suikaleen, sujauttaa sen nopeasti suuhunsa hetkeksi ja nappaa sitten takaisin. Symmetrisellä pinsettiotteellaan hän purkaa kostuneen suikaleen molemmin käsin näppärästi kahteen osaan: mattapintaiseen pahviosaan ja kiiltävään muoviosaan. Ja kas; nyt ne eroavat alkuperäisestä suorasta muodostaan siten että ne ovat kihartuneet kiehkuroiksi.

Lapsi loistaa. Äiti ei aivan niin paljon. Työnäytös oli niin nopea ja odottamaton, ettei äiti ehdi edes kunnolla reagoida. Alitajuisesti hän kuitenkin tunnistaa heti kaksi asiaa, mistä hän haluaisi heti mainita: materiaalin tunnistamaton kemiallinen koostumus ja vierasesineen aiheuttama tukehtumisvaara. Kolmannen vaikutuksen hän melkein tuntee; suikaleiden kuvitellun suuntuntuman aiheuttama kuvotus.  Mutta lapsi siinä hänen edessään yhä loistaa odottavan näköisenä.

Muistan sen hetken, kun kollegani toi nähtäväkseni nämä tyttärensä työstämät ja jo kuivahtaneet kiehkurat muovipussiin pakattuna. Mielikuva lapsiryhmästämme valmistamassa niitä oli tietysti huvittava. Vaikutuin kuitenkin heti kuultuani niiden syntyhistorian: mitä luovuutta, innovatiivisuutta, kierrätystä – ja tiedon jakamista! Tunsin sydämessäni tuttuja lämpimiä aaltoja, kun kuvittelin minkälaisia flow-tuntemuksia pieni on kokenut nähtyään suikaleiden käyttäytymisen. Tiedän entuudestaan, että tämä ihminen on persoona, jolle 160-senttinen työpöytä on liian ahdas kun hänellä on visio – visio vaikkapa valtavan isosta syysmaisemasta seinällä. Tiedän senkin, että hänellä on onni tulla ymmärretyksi kotonaan.

Jokainen luova ihminen ymmärtää sen poltteen ja palon, kun näkee jo silmissään jotain niin tavoittelemisen arvoista ja kaunista, sellaista jonka voisi itse luoda. Kuinka ihanaa onkaan saada silloin kannustusta ja tukea ajatuksilleen ja haavekuvilleen. Ja toisaalta kuinka kirveleviä kokemuksia ovatkaan rajoitteisiin törmäykset: ei ole aikaa, ei ole materiaalia, tilaa, tulee sotkua, joku toinen kerta sitten joskus…

On niin helppoa vastata innostukseen paremmalla tiedolla, kokemuksella ja epäilyksillä. Pohjimmiltaan nämä torjumiset ovat ehkä halua suojata pientä visionääriä pettymyksiltä. Turhaan. Luovan ihmisen liekki ei helposti epäonnistumisista sammu. Päinvastoin: ne avaavat uusia reittejä tehdä ratkaisuja itsen ja ympäröivän maailman kanssa.

– Mistä sinä nämä suikaleet sitten oikein otit?
– Siitä vihkosta. Arielista.
Taide vaatii usein uhrauksia. Tällä kertaa muistikirjan kimaltavan takakannen.

 

Teksti on julkaistu Lastentarha-lehdessä marraskuussa 2018.

***

TÄHTI TEIPPAAMALLA

Muotoilimme maalarinteipillä tähden muodon ikkunaan; teippiä ristiin rastiin ilman sen kummempia mittauksia tai säätöjä. Läpimittaa taitaa olla reilusti yli metri.  Aukkokohdat töpöteltiin valkoisella pullovärillä superlonsienen avulla. Pienen apulaiseni mielestä teippien irroittaminen oli parasta.

***

Käyhän taas kurkkaamassa näitä Päiväkodin elämää Fb-sivuja. Siellä on lyhyitä, hyväntuulisia päivityksiä viikon varrelta.  Sivuilla jo lähes 15 000 tykkääjää! Tykkäämällä sivuista pysyt menossa mukana! :)

PÄIVÄKODIN ELÄMÄÄ – PUHUS MULLE NYT ASIOITA

Päiväkodin elämää on  koottu kirjaksi! Toistasataa kertomusta päiväkodin arjesta on  saatavilla nettikirjakaupoista ja kirjakaupoista. Ilman toimitusmaksua sen tuo perille mm. Booky ja Adlibris. Kirja on julkaistu myös e-painoksena.  Mukavia lukutuokioita!

kansi-mainos