KIMALTAVAA MATTAA

Pakkasesta sisään lämpimään!  Eteisen penkkipaikat täyttyvät turisijoista, joilla ei näytä olevan kiire mihinkään. Rukkasia siinä korkeintaan riisutaan lämmöstä nauttien. Ulkopuolella odottelijat henkäilevät huurua oven lasiin odotellessaan sisään pääsyä.
– Toimitaanpas nyt, että muutkin pääsevät sisälle!

Istuskelijat alkavat verkkaisesti suunnitella jalkineiden irrottelua ja haalareiden avaamista. Pinkki (4) esittelee jotain, jota tuskin näen; pientä hippusta, joka näyttää kiertyneeltä nukkasuikerolta. Liekö se peräisin hänen rukkasensa sisustasta, myssystä vai lattialta? Hän kurkottaa näyttämään sitä minulle.
– Hei kato, mikä mulla on! Tää on hiano. Tää vähän kimaltaa!
Luon nopean silmäyksen hänen kämmenellään lepäävään, tuskin näkyvään suikulaan.
– No on hieno. Riisuhan nyt!
– Kato minkä värinen tää on! Sä et kattonut… Vähän vaaleanpunainen ja kaunis!
– Kyllä on, mutta nyt on riisumisen aika, eikö niin?
– Mä löysin tän, mä otan tän ittelle. Tää on pikkuruinen ja pehmeä.

Loputkin ulkoilijat ovat eteisessä. Myssyjä, haalareita, kuivattavia rukkasia, meteliä, huisketta, leikkimielistä kisailua, nälän aiheuttamaa äreyttä, ahtauden aikaan saamaa kinastelua. Pinkki yrittää säilyttää tasapainonsa riisuutuessaan ja pitäen aarrettaan samalla nyrkissään.
– Nyt tää pikkuruinen meinas pudota. Mä säilytän sitä kädessä. Se kimaltaa. Mä vien sen omaan vaatekoriin. Kuulitko?
– Kyllä kuulin, hyvä ajatus. Siellähän se säilyy.

Pahin ruuhka on ohi. Jokaisella on tehtävänsä, ja arki sujuu tuttuun tapaan. Ruokailun jälkeen Pinkin aarre tulee jostakin syystä mieleeni. Se tuntui olevan hänelle tärkeä, mutta ymmärsin sivuuttaneeni sen kuitenkin joo joo onpa hieno -tyylillä. Olisiko myöhäistä korjata tilannetta? Haen kamerani ja etsin varovasti aarretta hänen korinsa pohjalta. Erotan sen kaikkien muiden hippusten joukosta ja vien sen Pinkille.
– On tämä tosiaan kaunis! Saisinko kuvata sen?
Kuvaaminen antaa yleensä pienten mielestä asioille tärkeyttä ja hän asetteleekin hippusen huolellisesti kämmenelleen ikuistettavaksi. Kun tutkin sitä tarkemmin, minusta alkaa tuntua että se tosiaankin kimaltaa.
– Kuule, tämähän taitaa kimaltaa!
Hän katsoo ohitseni, kuin ajatuksissaan. Tutkii sitten pientä, mielestäni lähinnä sukkulamatoa muistuttavaa löytöään.
– Ei se kimalla yhtään enää.
Löytämisen ilon säihke on selvästi kadonnut.

Sen hetken, kun vaatimattominkin asia muuttuu silmissä aarteeksi, joka kimaltaa, säihkyy ja hehkuu – sen haluaisi jakaa jonkun kanssa. Sen pienen tuokion voi myös nopeasti sammuttaa toisen ihmisen kiire, näennäiskiinnostus, hetkessä elämisen taidon puuttuminen tai yleensäkin sokeus kauniille asioille.

Teinkö nyt nukasta asiaa? Ehkä, mutta tämä tuokiokuva on ihailun osoitus kaikille niille pienille, sinnikkäille, luoville ja innovatiivisille varhaiskasvajille – niille, jotka kohtaavat arjessaan meitä mattapintoja näkeviä kanssaihmisiä. Kiitos, että tuotte kimallusta päiviimme!

Aarre

***

VAATIMATON HIILI

Hiili unohtuu helposti, vaikka se on vallan mainio piirustusväline! Meillä muutamat nelivuotiaat kuvasivat unilelujaan hiilellä piirtämällä. Oman rakkaan pehmolelun mittasuhteita tutkittiin, hahmosta keskusteltiin ja vähä vähältä paperille piirtyi hahmo, joka viimeisteltiin pehmentämällä ääriviivoja sormin.  Vielä fiksatiivisuihke ja työ (eli hiiliteos, niin kuin yksi piirtäjistä hienosti nimesi) on valmis seinälle. Suosittelen näitä pieniä taidetuokioita!

***

Uninalle
Pikku Myy
Niin vaatimattomat…

Kuvat: Leena Ahtela

***

Käyhän taas kurkkaamassa Päiväkodin elämää Fb-sivuja. Siellä on lyhyitä, hyväntuulisia päivityksiä viikon varrelta  Tykkäämällä sivuista pysyt menossa mukana! :)

PÄIVÄKODIN ELÄMÄÄ – PUHUS MULLE NYT ASIOITA. JOKO TILASIT?

Päiväkodin elämää on nyt koottu kirjaksi! Toistasataa kertomusta päiväkodin arjesta on  saatavilla nettikirjakaupoista ja kirjakaupoista. Ilman toimitusmaksua sen tuo perille mm. Booky ja Adlibris. Kirja on julkaistu myös e-painoksena.  Mukavia lukutuokioita!

kansi-mainos