Trio Ehtivät

Trio Ehtivät on päiväkotiryhmän kaveriporukka. Keski-ikää on kertynyt lähes 4 vuotta.  Ehtiviin kuuluvan pikkupojan päiväkotielämä on touhukasta: leikkiä, vilkasta seuraelämää, mielikuvituksen lentoa, liikunnan riemua – ja rajojen ja sääntöjen testaamista. Mottona näyttää olevan: kun kielletään, tee se vielä kerran. Ja kun taas kielletään, tee se vielä kerran.  Ja vielä kerran.

Heidän eksperimentaalista otettaan yritetään ymmärtää pikkupoika-näkökulmasta; pikkupoika-toiminnallahan on tietty lisäarvo, joka tarkoittaa sormien läpi katsomista silloinkin, kun vastaaviin testisuorituksiin yltänyttä pikkutyttöä hämmästellään. Trion energiaa yritetään kyllä kanavoida toivottuihin älylliseen ja motorisiin toimintoihin. Ehtiviä näyttää kuitenkin työllistävän lähinnä yhteisön ei-toivotut toimintamuodot: hiekan, kivien ja kuran heitto, vedentulon estäminen vessan hanoista, toisten lasten leikkien hajottaminen jne, jne. Puhumattakaan ikivihreistä kakka-ja pissajutuista sekä niin maskuliinisesta pippeliteemasta, josta trio pystyy ideoimaan loputtomasti niin verbaalista kuin exhibitionaalistakin toimintaa.

Ehtivät saa päivittäin toiminnastaan aktiivista palautetta: vuorotellen puhutteluja, ymmärtämystä, toruja, perässäjuoksua, tiuha-askelisia talutteluja miettimispenkille, tyynnyttelyä, oikein vai väärin-pohdintoja, kolmikantaneuvotteluja haku- ja tuontitilanteissa…  Kasvattaja tuntee huolta heidän toimialansa laajenemisesta ja toisaalta yksipuolistumisesta.

Heille huokaillaan, heidän pyöreät poskensa otetaan kämmenien väliin ja heitä katsotaan syvälle silmiin. Heitä kannustetaan uudestaan ja uudestaan oikeille poluille ja heille järjestetään korvaavaa toimintaa. Heille esitetään syvällisiä kysymyksiä: voiko noin tehdä, miksi noin ei voi tehdä ja mikä olisi ollut parempi tapa toimia? He vastaavat ymmärtävänsä nyökyttelemällä innokkaasti. Trion toruteflon on kuitenkin naarmuuntumatonta laatua. Jäsenet saavat voimaa toistensa iloisista ilmeistä ja pönkeistä egoista – eikä ideavirta näytä tyrehtymisen merkkejä.

Tapahtumarikkaan viikon loppupuolella trio näyttää vahvistuvan kvartetiksi. Tilannetta juhlistetaan tunkemalla pihan roskapönttöön kaikenlaista ei-toivottua materiaalia. Idean isänä ja päätoteuttajana on tällä kertaa ryhmän vanhin (4 v). Hänen päivän keppossaldonsa on muutenkin täysi joten tänään on kotiinlähtiessä  aihetta kolmikantaneuvotteluun.

Kumarrumme äidin kanssa Ehtivän silmien tasolle. Me tiedämme, että kyseessä on taas vain yksi vaihe miehen elämässä, mutta jotenkin me haluamme nopeuttaa sen ylittämistä. Pitelemme Ehtivän pieniä, nihkeitä käsiä ja puhumme hänelle rauhallisesti, loogisesti,  mutta napakasti. Valitsemme sanamme huolellisesti ja artikuloimme ne selkeästi. Jätämme hänen omille sanoilleen ja ajatuksilleen tilaa. Olemme valmiit kuuntelemaan. Ehtivä katselee ajatuksissaan ohitsemme. Kauempaa kuuluu juoksevien lasten ilakointi.  Hän katsoo meitä arasti hymyillen. Hän näyttää selvästi ymmärtäneen lanseeraamamme oikea-väärä- käsitteen. Kysymme onko hänellä itsellään sanottavaa. On hänellä. Hän henkäisee, mutta ei saa sanotuksi. Kannustamme häntä kuitenkin toiveikkaina avautumaan. Koska juuri näin sen pitääkin mennä; askel askeleelta. Pienen pitää vain antaa itse oppia ja löytää ratkaisunsa. Ehtivä rohkaistuu, henkäisee taas ja saa lopulta asiansa sanotuksi.

– Tekis niin mieli lähteä juoksemaan tonne…

Me päästämme hänet menemään.

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Aamuposti-lehdessä.