TÄRKEINTÄ ON VASTAAMINEN – JA KYSYMINEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: Leena Ahtela

 

Me kierrämme kehää. Yritän yhdistellä muistipiuhojani, seurata hänen ajatuksenjuoksuaan – ymmärtää, missä tässä nyt oikein mennään. Tarvitsen aikalisän.

 

 

Luulen, että hän viittaa taas vain siksi, että melkein kaikki muutkin tekevät niin. Hänenlaiselleen pienelle viittaaminen on mahtava yhteisöllinen signaali, jonkinlainen varttuneemilta opittu akateeminen bonus.  Ja kun hän sitten saa puheenvuoron, vastaus saattaa viipyä, koska hän vasta alkaa työstää sitä.  Vaikka vastausta ei sitten loppujen lopuksi useinkaan tule, käden nostollaan hän on kuitenkin vahvasti viestittänyt, että mukana ollaan ja innolla osallistutaan – aivan sama mihin.

Pieni (3) saa vuoron vastata. Yllättäen hänellä onkin sanottavaa. Hän kiskoo irronnutta tossua jalkaansa ja vastaa hengästyneenä.
–Luumuja.
–Hienoa! Laiva on lastattu luumuilla. Sinä tiesit!
Hän loistaa ja on itsekin hämmentynyt osaamisestaan. Vahvan onnistumisen tunteen pönkittämänä hän nostaa välittömästi kätensä uudestaan ylös vastatakseen – yhdellä kattavalla sanalla.
–Joo.
–Niin, siis millä hedelmillä laiva nyt on lastattu?
–Joo-o.
–Tiedätkö jonkin hedelmän?
–Joo. Tiedän.
–Minkä hedelmän haluat sanoa?
–Joo-o.
–?
Viisivuotiaat viittaavat pitkästyneinä ja heittävät sitten itsevarmasti vuorotellen laivan lastiksi viinirypäleet, sitruunat ja avokadot. Päätämme sanallisen tuokiomme ja lähdemme syömään.

Pieni haluaa tulla viereeni istumaan ruokapöydässä. Syrjäsilmällä näen hänen katselevan minua. Ehkä hän ei pidä ruuasta ja haluaa kertoa sen. Hän aloittaa arvoituksellisesti hymyillen.
–Oliskohan sulla mulle jotain kysyttävää?
–Kysyttävää?
–Joo-o.
–Minkälaista kysyttävää?
–Joo. Semmoista, että kysymistä.
–Mistä asiasta?
–Joo-o.
Me kierrämme kehää. Yritän yhdistellä muistipiuhojani, seurata hänen ajatuksenjuoksuaan – ymmärtää, missä tässä nyt oikein mennään. Tarvitsen aikalisän.
–Sovitaanko, että ruokailun jälkeen jutellaan ja kysyn sitten.
–Joo-o.

Hän kipittää perässäni, tulee taas vierelleni ja ottaa taas asiansa puheeksi.
–Onko sulla mulle nyt jotain kysyttävää?
–Ai niin tosiaan. Mitä haluat, että kysyn?
–Joo-o.
Alan aavistella, että tämä  liittyy siihen yhteiseen laiva on lastattu-sessioon.
–Sellaistako, että millä hedelmillä laiva on lastattu?
–Joo-o.
Kysyn ja hän vastaa tuttuun tapaansa.
–Luumuja!
Ihastelen jälleen hänen tietämystään ja hän vuorostaan säteilee jälleen; uuden asian oppimista, osaamisen iloa, oivaltamista, vastavuoroisuuden lämpöä. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut viitata tietämisensä merkiksi, mutta kysymykseen vastaaminen ja siinä onnistuminen – sen tunteen hän halusi selvästikin kokea uudestaan.

Me harjoittelemme täällä lukemattomia asioita ja opimme samalla tuntemaan toisiamme ja tulkitsemaan toistemme viestejä. Lastaamme sen laivan vaikka kuinka monta kertaa samoilla luumuilla, mutta menemme silti eteenpäin ja koemme oivalluksia – kukin omaan tahtiinsa.

Laivan lastin yksipuolisuudella ei siis meillä tässä vaiheessa ole niin väliä. Tärkeintä on ymmärtää, että kysyminen ja vastaaminen jo sinänsä ovat innostavia, eteenpäin vieviä asioita. Ja parasta on se, että kun on tarpeeksi tietoa, voi huolettomasti heittää toiselle haasteen vaikkapa näin: Olisko sulla mulle jotain kysyttävää?

Näin tällä kertaa. Joo-o.

 

***

PALAPELIRUSKA

Tarpeettomista palapeleistä (tuhannen palan puzzleja löytyi kolmella eurolla kirppareilta) on vielä hyötyä! Palojen taustapuolet maalattiin ruskan väreillä, annettiin kuivua ja liimattiin sitten liidulla piirrettyyn oksistoon. Taustapaperista haluttiin hieman syysmyrskyn riepotteleman näköinen, joten sen reunat revittiin. Repiminen sujuu parhaiten viivotinta (aikuisen avustamana) rajaajana käyttäen.

Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela
Kuva: Leena Ahtela