KATTELE MUA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vähempi! Kuinka tuo lasten kanssa työskentelevä ihminen voi puhua vähemmästä? Vain parashan on kyllin hyvää näissä asioissa. Olin loukkaantunut – omasta ja lasten puolesta.

 
Minun piti aikoinani, opintojeni työssäoppimisen jaksolla, antaa näyttöä pedagogisista käytännön taidoistani. Tutkinnon suorittamiseni ollessa loppuvaiheessa tunsin tietäväni jo kaiken lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, joten tehtävä olisi helppo. Aiheena oli lukutuokio. Ja tällaisessa lastenkulttuurin välittämistehtävässä juuri eläytyminen oli mielestäni se juttu.

Myötäilin kuvakirjan kertomusta äänelläni monivivahteisesti: jännittävää kähinää, epätoivon ja toivon värinää, eläinmaailman äänien jäljittelemistä ja ilon ja onnen säkenöintiä… Saadakseni aikaan vuorovaikutusta lukijan ja yleisön välillä heitin välikysymyksiä ja pieniä tehostesanoja: Kuinkas sitten kävikään?, Huh-huh! ja Kuinka monta sulkaa, lasketaanko? Annoin tietysti myös ilmeideni ja eleideni puhua. Sulkiessani kirjan tunsin tehneeni kaikkeni ja olin tyytyväinen.

Näytön vastaanottanut opettajani aloitti palautteen antamisen maltillisesti.
–Niin, hyvinhän se meni, mutta huomioitko todella lapset? On hyvä olla tehokas, mutta vähempikin riittää. Pitää jättää aikaa ja tilaa lapselle…
Vähempi! Kuinka tuo lasten kanssa työskentelevä ihminen voi puhua vähemmästä? Vain paras on kyllin hyvää näissä asioissa. Olin loukkaantunut – omastani ja lasten puolesta.

Tuosta kirvelevästä huomautuksesta tuli kuitenkin merkittävä ohje työhöni – muuhunkin kuin sadun lukemiseen. Olin ajatellut, että lapselle nyt yleensäkin puhutaan hiukan eri lailla eri tilanteissa. Äänivariaatioista voisi sitten valikoida käyttöön tarpeen mukaan esimerkiksi herttaisen, hersyvän iloisen tyylin jokapäiväiseen käyttöön, myötätuntoisen ja hieman voivottelevan tyylin murhemielen tyynnyttelyyn, rautalangasta taivuttelevan, hidastetun tyylin opetustilanteisiin ja napakan, määrätietoisen sanojen pudottelun tiukkoihin keskustelutilanteisiin…

Ajan myötä ”vähempikin riittäisi” alkoi saada lisää sisältöä. Oli helpottavaa huomata, että pienet ihmiset eivät olekaan mikään ihmeitä odottava oma lajinsa. Heidän kanssaan tulee toimeen omana itsenään. Ja puhumisen sijaan voikin vain olla hiljaa ja kuunnella – silmästä silmään – sen kummemmin utelematta tai patistelematta kertomaan lisää. No, äänensävyt ja voimakkuudet tässä työssä silti yhä vaihtelevat tiuhaan, sen kummemmin niitä ajattelematta. – Ja edelleenkin on joskus niin vaikeaa olla hiljaa.

Katselen, kun Pieni kokoaa palapeliä. Hän survoo osasia toivottoman epäjärjestelmällisesti vääriin paikkoihin. Miksei hän kysy minulta neuvoa? Auttamista vartenhan seison tässä lähellä. Hän huomaa syrjäsilmin lähtöaikeeni ja osoittaa sormellaan viereistä tuolia.
–Älä mee vielä. Kattele mua taas. Että mä saan tän valmiiksi.

Vähempikin riittää.