VIIKON MURUT

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: Leena Ahtela

 

ASIANTUNTIJAN NEUVO

–Leena, leikittäiskö sitä mielikuvitusleikkiä?
–Miten sitä leikitään?
Pieni (3) vilkaisee ympärilleen ja jatkaa hiekan mättämistä ämpäriinsä. Kaikki muut näyttävät leikkivän kauempana. Hän katsoo arvioivasti minuun ja luettelee sitten leikin säännöt hitaasti ja painokkaasti.
–Siinä nainen (paino molemmilla tavuilla) menee piiloon. Sitten sille lasketaan numeroita. Niin.  Ja sitten sitä etsitään.
–Ei jää epäselväksi, kuka on nyt se nainen ja mitä sen naisen nyt pitää tehdä.
–Mihin minä nyt sitten menen piiloon?
Hän osoittelee lapiollaan viereistä seinää.
–Tohon.
Menen tohon ja odottelen aikani. Pieni nousee hiekkalaatikoltaan tähystämään. Näemme koko ajan toisemme, mutta koska hän on sanellut säännöt, toimin niiden mukaan. Hän ei kuitenkaan laske numeroita, joten ilmoittaudun itse.
–Saa tulla etsimään!
Pienen mielestä joku tässä hänen lanseeraamassaan mielikuvitusleikissä ei jotenkin nyt toimi ja hän keksiikin syyn.
–Minä näin sut koko ajan!
–Kyllä, mutta kuules, en voi mennä kokonaan piiloon, koska minun täytyy nähdä muut lapset ja heidän minut.
Hän miettii hetken ja löytää pointin.
–Niin, kun lapset riahuu muuten.
–No niin. Sellaistakin…
Pieni kallistelee päätään ja julistaa ponnekkaasti omiensa puolesta.
–Mutta anna niitten riahua! Joskus.
Perille meni.

***

VUOSIEN KOKEMUKSELLA

Tomeran (4) tapana on tulla aamuisin istumaan hetkeksi syliin. Siinä hän latautuu päivää varten tälläkin kertaa. Katselemme yhdessä ikkunasta syksyistä aamua. Katkaisen sitten hiljaisuuden.
–Sinulla on aika viileät kädet. Ulkona onkin jo aamuisin kylmä… ja tiedätkö; sääohjelmassa sanottiin, että lunta voi jo paikoin sataa.
–Ei voi. Nyt on tykty.
–Niin on, mutta joskus voi jo syksyllä sataa lunta.
–Ei tala. Nyt on tykty. Äiti tano, ettei tala.
Luotan meteorologiin ja yritän vielä kerran.
–Joskus sitä lunta sataa jo syksylläkin, mutta se sulaa sitten kyllä usein…
Hän huokaisee ja kääntyy sylissäni katsomaan minua. Katseessa on lievää kyllästymistä ja äänessä pikkuvanhaa painokkuutta antamassa asialle lopullisen sinetin.
–Nojaa. En oo kyllä ikinä kuullu. Että Lahletta tataa lunta – tyktyllä!
Yksi-nolla. Luovutan.

Katselemme taas hiljaisina ikkunasta syksyistä aamua.

***

HIILEN JÄLKIÄ

Hiili on kiehtova piirustusväline. Huomasin sen taas, kun teimme yhden neli- ja kolmen viisivuotiaan kanssa piirroksia, joiden mallina toimi pehmolelu ketunpoikanen. Kerroin, mitä hiili on ja miten se on valmistettu piirustusvälineeksi. Näytin paperilla sen ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Tutkimme mallin muotoa ja ominaisuuksia.

Kerroin, että hiilen jälkeä voi pehmentää  vaikkapa omalla sormella. Turkin ”pörröttämisestä”  innostuttiinkin kovasti. (Ensi kerralla opettelemme käyttämään pyyhekumia ääriviivojen rajaamiseen.)  Kukin taiteen tekijä toteutti työssään omaa näkemystään, mutta jokainen heistä halusi tehdä ketulle kaverin, äidin tai muita perheenjäseniä – Ketunpoikasta ei haluttu jättää yksin seikkailemaan. Käsittelin työt lopuksi fiksatiivilla ulkoilmassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
TEKIJÄ HALUSI TUODA ESIIN KETUN HAMPAAT Kuva: Leena Ahtela

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
KETUNPOIKANEN MALLINA Kuva: Leena Ahtela

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
KETUT RETKELLÄ Kuva: Leena Ahtela
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
ARKA KETUNPOIKANEN Kuva: Leena Ahtela
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
KETUT JUOKSEVAT Kuva: Leena Ahtela