VILLASUKKIEN VIEMÄÄ

– Sinullahan oli aamupäivällä villasukat, eikö niin? Missä ihmeessä ne nyt ovat?
– Oli mulla.
– Minkä väriset ne olivat?
– En muista.
– Ovatko ne nämä vihreät?
– Ei ole ne.
– Katsohan nyt tarkemmin; nämä ovat aivan sinulle sopivan näköiset.
– Ei mulla ole tollasia vihreitä.
– Entä nämä mustaraidalliset?
– Ei ne oo mun.
– Täällä ei enää ole muita sukkia. Etsitäänpä yhdessä vielä tuolta naulakoiden koreista.

Eteinen on tyhjentynyt ulosmenijöistä Pohdiskelijaa ja minua lukuun ottamatta. Hän istuu siinä penkillä huolettoman ja hieman pitkästyneen näköisenä. Minua taas käytännön ihmisenä tilanne huolettaa; tällä kelillä villasukat kumisaappaissa ovat enemmän kuin tarpeelliset, ja varasukkavarasto on huvennut tyhjäksi aikoja sitten. Kurkotan, konttaan, pengon – jossakin täällä eteisessä niiden täytyy olla.

Pohdiskelija seurailee etsintöjäni ja huokailee ikään kuin ollakseen henkisenä tukena. Sitten hän ajatuksissaan palaa rauhallisella kerronnallaan ruokamuistoihinsa.
– Mä oon syönny sorsan maksaa. Siinä oli haulivarotus, kun sitä syötiin.
– Ai jaa.
– Joo. Sellainen annetaan, ku sorsa on ammuttu kualiaaks… Se oli sorsan maksa se ruoka.
– Joo-o. Aha. Missä ihmeessä ne sukat…
– Tai en mä muista, että oliko se sorsa vai hanhi, mitä mä söin. Mutta haulivaroitus annetaan ravintolassa… tiedätkö…
– Aivan. Onkohan nyt käynyt niin, että joku toinen on vahingossa ottanut ne sukkasi? Näissä ei kyllä ole nimiä.
Pohdiskelija on mielessään käsitellyt yksipuolisesti asialistallaan olleen gastronomisen osan ja siirtyy sujuvasti muinaiseläintieteeseen.
– Tiesitkö sä, että Tyrannosaurus rex…
– Joo; nyt tehdään niin, että otat nämä mustaraidalliset, koska muita ei ole.
Hän palautuu käytännön tasolle ja tarkastelee esittelemääni niukkaa sukkavalikoimaa. Hänen katseeseensa syttyy tuttu pohdiskeleva ilme.
– Saattaa olla…
– Kuule, nyt täytyy ensin käsitellä tämä vaatetusasia ennen sauruksia…
– Saattaa olla, että noi vihreät on mun.
– Saattaa? Niinkö? Oletko varma? Esittelin niitä äsken sinulle.
– Mä katon niitä uudestaan. Joo, ne on mun. Mulla on just tällaset vihreät villasukat.

Pohdiskelija on valmis ulkoiluun. Hän seisoo ovella vielä hetken.
– Mene vaan! Tulen aivan heti perässä.
Hän jää vielä hetkeksi ulkorappusille nuuhkimaan raikasta ilmaa, tarkkailemaan maisemaa. Menee sitten kohti muita – hetken vielä omissa maailmoissaan.

Minua jäi vaivaamaan tuttu tunne siitä, että jotain tärkeää meni hetki sitten ohitseni sukkajahdin takia. Vain muutama lisäminuutti, niin olisin voinut uppoutua edes tuokioksi hänen maailmaansa; kysellä, vastata, ihmetellä, olla toinen vuorovaikuttajista. Hajamieliset joo, vai niin, niinkö ja aha olivat taas kaikki mitä tarjosin. Näitä tärkeitä arjen hetkiä ja tilaisuuksia ei saisi hukata. –  Ei saisi ei, mutta oli taas muka kiire.  Ja se mahdollisuus syventävään keskusteluun, se meni jo eikä tule takaisin – haulivaroitus, tyrannosaurus, ne ovat nyt villasukkien viemää.

***

VIHREÄÄ NÄKYVISSÄ!

Nyt on ihan paras aika kokea pienten kanssa kasvun ihme eli vaikkapa se, miten herneet varttuvat versoiksi. Meillä on kovasti ihmetelty läpinäkyviin muovimukeihin (juurien kasvua voi paremmin seurata) multaan tökättyjen herneiden itämistä ja versomista. Pari perunaakin laitettiin kasvamaan. Pienet osaavat jo luetella kasvien tarpeet: multa, valo ja vesi. Omia viljelyksiä on kasteltu, niille on juteltu ja niitä on ihailtu. Ihana kevät!

Jokaiselle oma herneviljely
Voi miten paljon juuria!
Miksi ne tarttuvat toisiinsa?
Perunamaa

***

Kuvat: Leena Ahtela

Käyhän taas kurkkaamassa Päiväkodin elämää Fb-sivuja. Siellä on lyhyitä, hyväntuulisia päivityksiä viikon varrelta  Tykkäämällä sivuista pysyt menossa mukana! :)

PÄIVÄKODIN ELÄMÄÄ – PUHUS MULLE NYT ASIOITA. JOKO TILASIT?

Päiväkodin elämää on nyt koottu kirjaksi! Toistasataa kertomusta päiväkodin arjesta on  saatavilla nettikirjakaupoista ja kirjakaupoista. Ilman toimitusmaksua sen tuo perille mm. Booky ja Adlibris. Kirja on julkaistu myös e-painoksena.  Mukavia lukutuokioita!

kansi-mainos