TAITEILIJA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjan kuva on lumoava. Taiteilija (5) on pysähtyneisyyden tilassa. Viereisen pöydän jänöpeliporukan ilkamointi on häipynyt kuulumattomiin. Lattiatasolla otteleva, punoittava vapaapainipari töytäilee hänen tuoliaan ja arjessa elävä ystävä maanittelee häntä kauppaleikkiin. Mikään ei kuitenkaan havahduta häntä. Vain kirjan kuva merkitsee tässä hetkessä: sininen tuijottava hahmo, joka nousee utuisena keltaisesta taustasta. Hän seuraa sormellaan kuvioita. Koukeroita, liekkien hehkua, jalokiviä – pakenevan prinsessan silkkihameen kahinan voi kuulla. Ahmittuaan silmillään kuvasta kaiken tarvitsemansa hän hakee paperia ja värikynät.

Pieni käsi siirtää mielikuvaa paperiarkille. Toistaa, täydentää ja luo aivan uutta. Värit ja muodot tuottavat tarinaan uusia käänteitä. Jokin lämmin innostava tunne vie häntä eteenpäin. – Ja jokin tuttu ja todellinen ääni saa hänet havahtumaan.
–No niin, lähdetäänpä pukemaan ja ulos – ja muistetaan käydä pissalla!
Hikinen ja riehakas vapaapainipari irrottaa välittömästi otteensa toisistaan ja rynnistää eteiseen. – On niin helppoa siirtyä fyysisestä lajista toiseen.

Taiteilija haluaa vielä viimeistellä piirustustaan ja kertoa sen tarinan. Hän saa nopeasanaista ja käytännön läheistä palautetta.
–No, mutta onpa hieno! Kirjoitahan siihen vielä nimesi. Muistatko missä laatikossa kyniä säilytetään?  Ja sitten pukemaan, kipikipi!

Taiteilija tulee usein hyväntahtoisesti väärinymmärretyksi; hänen mustan liidun kautensa syyksi ounastellaan surua tai alakuloa. Hänen surrealistiseen kastematopiirrokseensa patistetaan hienovaraisesti lisäämään ”vielä jotakin”, koska paperilla on tilaa. Hänen tipu- tai tonttuaskartelujensa ennakkoluulottomille värivalinnoille kohotellaan kulmakarvoja. Muovailuryhmän muut jäsenet kritisoivat hänen ainutlaatuista pitkähäntäistä kilpikonnaansa. Eikä hänelle suoda useinkaan tarpeeksi aikaa laskostaa varavaatteitaan värijärjestykseen eteisessä. Havainnoiminen ja tutkiminen näet vaatisivat syventymistä.

Taiteilijan elämä on ja tulee kuitenkin olemaan rikasta. Kauniiden – ja karujenkin – elämysten etsiminen, kokeminen, kuvaaminen ja jakaminen on tapa elää.  Siihen kuuluu niin onnistumisen pakahduttavaa iloa kuin toisten – ja omankin – kritiikin kipeää kohtaamista.

Pieni taiteilija tarvitsee näkemyksilleen katsojan ja kuulijan.  Hän tarvitsee myös elämyksiä erilaisista työmenetelmistä ja välineistä löytääkseen oman ilmaisutapansa. Ennen kaikkea hän tarvitsee jonkun, jonka kanssa pohtia  ja arvioida asioita  – ja tärkeintä;  jakaa hänen kanssaan tekemisen ilon.

Hän on syönyt jauhelihaperunasoseen lautaseltaan. Vain porkkanaraaste on jäljellä.  Hän kyllä kuulee kaukaisuudessa sanat.
–Porkkanaraaste on terveellistä, puputkin syövät porkkanoita, olethan sinä ennenkin syönyt…
Taiteilija tuijottaa herkkää muodostelmaa lautasellaan; pitkiä hentoja raajoja, pulleaa keskeskivartaloa. Hän haluaisi vielä hetken säilyttää tuon hehkuvan oranssin hämähäkin lautasellaan.

 

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Aamupostissa.
Kuva on kirjoittajan.

Heräsikö sinulle kysymyksiä tästä tekstistä, päiväkodista tai muusta blogiini liittyvästä? Kysy pois Leenamaaria2@gmail.com

6 vastausta artikkeliin “TAITEILIJA”

  1. Tuo on niin totta! Usein katsomme, mutta emme näe. Tulkintakin saattaa horjua. Kannustamme luovuuteen, mutta rajoitamme kuitenkin sitä noilla sinänsä tärkeillä arjen rutiineilla.
    Ihanan tärkeitä huomioita olet taas kuvannut!

  2. Kiitos palautteesta Tarhantäti! Näinhän se menee; usein toimimme toisin kuin haluaisimme. Arjen rutiinit kun tuppaavat työssämme sanelemaan aika monta asiaa.

  3. Nämä sinun tekstisi on jotenkin niin uskomattoman hyviä, ihania ja ennalta arvaamattomia. Kumpa vain saisimme enemmän aikaa ja joustoa aikatauluihimme.

    Olen muutama vuosi sitten valmistunut ja kiitos sinun tekstien olen oppinut valtavasti! Kiitos! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.