KANAN PEMUSTEET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käydäänpä tällä kertaa lastentarhanopettajan arkistossa. – Ei, ei tuossa oikeanpuoleisessa palkissa olevassa, vaan omiin vuosien takaisiin kasvatuskokemuksiin liittyvässä tekstikokoelmassa. Päiväkodin elämää on tällä kertaa – no – vain elämää. Tässä ensimmäinen kevyesti päivitetty tuokiokuva.

KANAN PEMUSTEET

Ovi on suljettu. Siihen on kymmenillä pikkutarroilla kiinnitetty lappunen: PÄÄSY KIÄLETTY. KOPUTKAA. PÄÄSY MAKSU.

Lapseni (6) haluaa olla näköjään etäinen ja yksityinen. Koputan kuitenkin oveen – rahattomana. Silti minusta tuntuu, että minua on odotettu.
–Sisään!
Jään ovensuuhun. Pidemmälle en pääsisikään; lattialla ei ole tilaa astella. Kaaos. Se tämä on. Katseeni kiertää huonetta. Hajanainen kivikokoelma, viimevuotisia pääsiäiskoristeita, rikkinäinen sulkapallomaila, purettu radio, seinästä seinään pingotettuja villalankoja, pelejä, piirustuksia, legoja, silppua loputtomiin… Haluaisin hakea jätesäkin.

Tästä huoneesta ajateltiin selkeälinjaista ja toimivaa. Sellaista funktionaalista, jossa kaikilla leikki- ja työskentelyvälineillä olisi oma paikkansa. Hyvin suunniteltu tila kannustaisi häntä luovuuteen, leikkiin, itsenäiseen työskentelyyn – ja omatoimiseen järjestyksenpitoon.

Toimivalta huone kyllä näyttää. Kaikki on käden – tai jalan ulottuvilla. Aivan kaikki. Laatikot, korit ja hyllyköt ovat lähes tyhjiä, ellei niissä sitten ole käsittämättömiä tavarayhdistelmiä: avainnippu, paperirullia, puoleksi syöty omena ja työkaluja…

Hän istuu pöytänsä ääressä työnsä ylle kumartuneena, keskittynyt ilme kasvoillaan.         – Mitä asiaa?
Kumarrun keräämään lattialta pari paperimyttyä. Tämä sotku kiukuttaa. Jostain siivous on aloitettava. Vedän henkeä ja aloitan opettamisen.
–Kuules nyt…
–Et koske niihin! Ne on tärkeitä! Ja mee pois, mä siivoon ite!
–Kuules nyt…
Hän tulee ja sieppaa mytyt käsistäni. Hyvä on. Menen ja suljen oven perässäni. Huoneesta alkaa kuulua rivakan siivouksen ääniä.

Kuinka paljon voikaan löytyä pedagogisia näkökohtia yhdestä arkisesta siivoustehtävästä; vanhemman on hyvä antaa pienelle ikätasoisia vastuutehtäviä ja ennen kaikkea on osattava luottaa häneen. Hyvän järjestely- ja lajittelutaidon opettelemisesta on kokonaisvaltaista  hyötyä lapsen kehitykseen… Ja tässähän jää omaa aikaakin.

Järjestelyn äänet ovat viiemein vaimenneet. Pääsymaksulappu on poistettu. Koputan jälleen oveen. Siinä hän istuu keskellä lattiaa ja selailee kirjaansa. Ympärillään sama sotku ja kaikki aivan ennallaan. Tai ei aivan kaikki; pöytälaatikko on vedetty ulos ja ne tärkeät paperimytyt on sijoitettu sen pohjalle.
–Eiks toi Nasu olekin hassu, äiti?
Vilkaistessaan minuun hän tuntuu muistavan jotain. Hersyvä ilo näyttää katoavan hänen kasvoiltaan.
–Mä yritin siivota, mut sitte mulle tuli hiki. Autatko mua?
–No autan. Aloitetaanko vaikka heti?

Olen vaatinut häneltä liikaa. Tuon ikäisen on mahdotonta hallita tällaista epäjärjestystä. Olen toiveikas; jos kuitenkin pienin askelin tässä edetään.Katseeni osuu niiden tärkeiden paperimyttyjen sijoituslaatikon päätyyn teipattuun tekstiin. ”KANAN PEMUSTEET”

Aivan – jokaiselle esineelle ja asialle oma paikkansa. Niinhän se menee. Ja tärkeysjärjestyksessä. Kana ensin.

 

Julkaistu aiemmin Pirkka-lehdessä.
Kuva on kirjoittajan.

Lunta odotellessa kannattaa lukaista vaikkapa Susket.

 

 

 

6 vastausta artikkeliin “KANAN PEMUSTEET”

  1. Tätä oli lohdullista lukea, kun on ilta mennyt lasten kanssa paikkoja järjestellen niin, että huomenna kodinhoitaja pystyy täällä viikkosiivouksen tekemään. Lasten ja äidin käsitys tavaroiden paikoista ja kehittävästä leikkiympäristöstä ei kyllä ole ihan samanlainen.

    Mutta hei, eikö niitä päiväkodissa tehtäviä askarteluja ja piirustuksia voisi jättää sinne päiväkotiin? Meillä on ihan tarpeeksi tavaraa ilman äärimmäisen tärkeitä prinsessavärityskuvia, joita EI SAA heittää pois.

  2. Jaa-a, Riitta,nyt tullaan tähän vanhaan totuuteen:Toisen roska on toisen aarre – ja aarteet säilytetään kotona, eikö niin? 🙂

    1. Eli päiväkodin työntekijät eivät kestä sitä kohtausta, mikä näiden prinsessavärityskuvien, yms., hävittämisestä seuraa, päin vastoin, lapselle oikein opetetaan, että jokainen töherrys on äärimmäisen tärkeä aarre. Äiti joutuu olemaan sitten se ikävä aikuinen, joka opettaa, että ihan kaikkea ei nyt vain voi säästää.

  3. Ihana kirjoitus ja muistutus siitä, että se mikä aikuisen silmissä voi näyttää roskalta ja tarpeettomalta sotkulta, voi lapselle olla oikeasti tärkeä aarre ja sillä on jokin funktio. Lapsellani on tapana levitellä pyyhkeitä milloin minnekin lattialle, koska ne ovat sänkyjä joihin voi käydä nukkumaan tai tuoleja, joilla voi istua. En enää korjaa niitä pois ilman että keksimme niille yhdessä jonkin toisen tarkoituksen tai paikan. Leikin avulla myös hän osallistuu mielellään siivoamiseen, eli siistittämiseen kuten itse sitä kutsuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.