KESTÄVÄÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Erotan iltapäivän hämärässä, kevyessä lumisateessa, pienen hahmon lähestyvän määrätietoisesti minua. Tättähäärällä (3), naapuriryhmän hyvänpäiväntutullani, on näköjään jotain asiaa. Ehkä hän tarvitsee apua hanskojen tai haalarin lahkeiden uudelleenasennukseen. Hän on hengästynyt kahlattuaa kinoksen kautta. Hän asettuu eteeni innostuneen näköisenä.
–No?
–Mulla on asiaa!
–Niin?
–Semmosta, että mun kaveli sano teijän lyhmäläistä isopoikaa, et se on kakkapökäle.
–Jaaha. Ahaa…
Näen kauempana tämän ei-toivotun lausunnon antaneen ystävän seisoskelemassa rukkastaan imeskellen, ikään kuin viestiä paluupostissa odottelemassa. Ketään isopoikaa ei lähistöllä näy. Linjaan vastaukseni lievästi pahoittelevaksi.
–Ei ollut kivasti sanottu.
Tättähäärä näyttää siinä tomerana seistessään niin pieneltä ja sinnikkäältä. Hän niiskauttaa ja lipaisee nenänalustaansa, mutta pitää minua edelleen tiukassa katsekontaktissa. Hän odottaa selvästi vielä jotakin. Alan ymmärtää, että vastaukseni ei ollut riittävän ponnekas, joten muokkaan sitä ja liitän siihen arkisen mielikuvan.
–Meillä täällä päiväkodissa ei ole kakkapökäleitä kuin joskus vessanpöntössä.
Hän räpyttelee silmiään lumisateessa ja näyttää vielä hetken punnitsevan vastaustani.
–Joo. Mä meen sanomaan!
Hän nyökyttelee ja lähtee kiireen vilkkaa taapertamaan tulojälkiään pitkin takaisin ystävänsä luo. Näen hänen sitten kertovan viestiään ja viittoilevan samalla minuun päin. Vähitellen keskustelu päättyy ja ystävä asettuu pulkkaan – Tättähäärän vedettäväksi. Hetken kuluttua he vaihtavat vetovuoroa. Heillä näyttää olevan mahdottoman hauskaa.

Ryhmäni isopoika, kuka liekin, ei ehkä kuullut – tai noteerannut – häneen kohdistettua nimitystä. Eikä hän ehkä koskaan saanut tietää kuinka aktiivinen edunvaljoja hänellä oli.

Ystävyys, tosi ystävyys – se kestää näköjään velvollisuudentunteessa tehdyn ilmoituksen tekemisenkin. Ja, kun asiat selvitetään heti niiden tapahduttua, ne voidaan sitten unohtaa. Sen jälkeen meno jatkuu entisellään,  ja vetovuoroja vaihdellaan voimien mukaan. Helppoa.

Jostakin se tunne tuli taas siinä pihalla seisoessani – minä niin pidän tästä työstäni.

10 vastausta artikkeliin “KESTÄVÄÄ”

  1. Niimpä niin. Niin näen jonkun aikuisen rientävän sättimään huonosti puhuvaa lasta. Maltti on valttia =)

  2. Hei! Löysin blogisi juuri, ja olen lukenut jo varmaan puolet teksteistä. Jotain aion jättää huomisellekin -jos maltan. Halusin vain sanoa, että sinulla on mahtava blogi!

    En ole äiti, jonka lapsi on päiväkodissa, en ole äiti ollenkaan. En ole myöskään varhaiskasvatuksen ammattilainen, enkä minkään muunkaan alan. Olen kaksikymppinen opiskelija, ja silti kirjoituksesi koskettavat: olen niitä lukiessani nauranut ääneen ja pyyhkinyt kyyneleitä. Kiitos siitä.

    Lasten kanssa tosin olen suhteellisen paljon tekemisissä: teen lastenhoitokeikkoja MLLn kautta, ja juuri sinun kuvailemasi ja kertomasi hetket ovat niitä, miksi nautin siitä työstä: rakastan keksiä vastauksia pientä mieltä askarruttaviin kysymyksiin (“miks nipsulla on häntä? Entä miks hemulilla ei oo?”), ja nautin katsella, miten pienestä voikaan nauttia. On mahtavaa nähdä ilo ja ylpeys pienillä kasvoilla, kun on juuri oppinut jotain uutta. Ja sitäpaitsi, legoilla leikkiminen on hauskaa (ykkössyy lastenhoitohommiin….).

    Pitkä kommentti, mutta enivei. Kiitos, että olet lapsille läsnä, ja kiitos mahtavasta blogista, alan kyllä varmasti seuraamaan.

    1. Kiitos Heli palautteestasi! Tulin siitä tosi iloiseksi. – Taas yksi syy kirjoittaa 🙂 Mukavia hetkiä sinullekin lasten kanssa!

  3. olen jo pidempään lukenut ja just niin aitoja ja oivaltavia pikkuihmisten asioita osaat tuoda upeasti esille, kiittää ja kunnioittaa niistä

  4. Eksyin Kaksplus sivuille ja blogeista silmiini osui tämä sinun blogisi. Minulle ei vielä ajankohtainen ole tämä päiväkotielämä, mutta hyvin pian kyllä! Ihania tekstejä, elämänmakuisesti kirjoitettuna. Taisit saada uuden vakilukijan.;)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.