KIIREETÖN

 

Nämä kiireettömät ihmiset keskuudessamme, hetkessä viipyilevät, jumittujat – jollakin tavalla kadehdin heitä. Mysteeriksi jää, miten nuo paineettomassa tilassa elävät verkkaisuudestaan huolimatta saavat kuitenkin asioita aikaiseksi ja ehtivät sittenkin perille.  

 

Kiireetön (4) seuraa keskittyneenä pöytäseurueensa keskustelua. Hänen aamupalan syömisensä on keskeytynyt. Hän kehittelee lausetta kertoakseen oman näkökulmansa. Liian myöhään; keskustelu on jo siirtynyt uuteen aiheeseen. Uusi yritys ja taas sama juttu. Keskustelijat saavat yksi toisensa jälkeen syödyksi ja siirtyvät kuvakirjojensa äären odottelemaan yhteisen aamuhetken alkamista. Vain Pinkki nakertelee vielä näkkäriänsä. Yritän pitää päivärytmistämme kiinni.
– Syöhän nyt se puuro, että ehditään, aloitan joka-aamuisen kannustuksen.
Kiireetön on uppoutunut ajatuksiinsa ja muodostelee lautasellaan annoksestaan pieniä saarekkeita, alkaa sitten syödä niitä yksitellen pohdiskellen samalla ääneen pöytäseurueessa viimeksi virinnyttä dilemmaa toivoen Pinkin tarttuvan aiheeseen.
– Ei sellasta, niin isoa hiekkakasaa, voi päiväkodin pihaan tuoda, että siinä olis maailman kaikki hiekat…
– Ei nii. Sulla on puuroa tippunut paitaan, ystävällinen Pinkki vastaa Kiireettömälle, asettelee mekkonsa helmoja ja lähtee rivakasti viemään lautastaan ruokakärryyn. Kiireetön jää miettimään.
– Syöhän nyt… Tai mitäs, jos autan sinua tämän kerran, ehdotan.
Kiireetön ottaa avun mielellään vastaan ja avaa ajatuksissaan suunsa puurolusikallista varten.

Hän haluaa vielä pestä kätensä. Veden virtailu kiehtoo. Pieni kämmen peittää altaan aukon ja veden pinta nousee.  Irrotus ja vesi laskee. Käsi näyttää säätelevän tätä märkää elementtiä miten haluaa.
– Tulehan jo, muut odottavat.
Kiireetön tekee vielä kerran vesitestin, ihastelee sen tulosta ja lähtee verkkaisesti kohti aamukokoontumista. Siinä matkalla hän jää tutkimaan eteisen vaatenaulakoita. Jollakin on uudet tossut eikä se joku ole laittanut niitä jalkoihinsa. Hän jää katselemaan ikkunasta puiden huojumista ja sen jälkeen tutkimaan välioven lukkomekanismia. Ja pysähtyy kääntelemään huolellisesti paitansa hihansuita. Ja ajattelee sitten valita itselleen odottelukuvakirjan. Nyt hänellä olisi siihen aikaa.
– Ei mitään kirjaa enää. Nyt aloitetaan aamukokoontuminen.
Kiireetön ei näytä ymmärtävän, joten tarjoan kompromissia nopeuttaakseni asiaa.
– Luet sitten aamutuokion jälkeen kirjaa. Käykö?
Perustelen vielä kantaani selkeästi lausutuin, lyhyin lausein.
– Nyt on yhdessä olemisen aika. Toiset odottavat, eikä odottelu ole mukavaa.
Hän näyttää kuuntelevan. Kallistelee päätään, kurtistelee huolestuneesti kulmiaan. Ymmärrän hänen sovittelevan peilinä ilmeitäni omille kasvoilleen.

Mihin olen oikeastaan häntä saattelemassa? Kiireen siivittämään aikatauluun ja rytmiin – siihenkö, mistä niin usein sitten myöhemmin rimpuillaan kaikin keinoin irti?  Mitä päivitän Kiireettömän vanhempien kanssa hänen varhaiskasvatussuunnitelmaansa? Vähän enemmän vauhtia? Vähemmän ihmettelyä ja tutkimista? Puolustelen hoputtamista sillä, että jossain vaiheessa jokaisen on sopeuduttava jonkinlaiseen rytmiin. Elämä nyt vain on sellaista. Ja tämä meidän rytmimme täällä päiväkodissa – tämähän on kuitenkin vielä hellävarainen. Vai onko?

Kiireetön istuu vaatenaulakolla ja tekee lähtöä ulos. Tai suunnittelee sellaista. Hänen aikansa on kulunut rattoisasti seuraelämän pyörteissä, mutta nyt kaikki muut ovat jo menneet.  Kaikki muut – se on hänelle vain sanapari. Kiireetön ei tunne kummempaa vetoa ehtiä joukon mukana johonkin. Hän heittäytyy leikkisäksi.
– Ai kaikki muut, kissat ja koirat ja rupikonnat? Ai ihan kaikki vai?  – Syöks rupikonnat lunta? Onks ne myrkyllisiä?  – Mä haen sen kirjan, missä on niitä.
Hän innostuu ja lähtee tiedonjanoisena kohti kirjoja.
– Ei, nyt puetaan!
Hän on jo menossa.  Hänellä on kiire eikä kuule sanojani. Jään tähän hetkeen odottelemaan.

 

 

Hellettä? Lue viilennykseksi Susket

6 vastausta artikkeliin “KIIREETÖN”

    1. Niinhän se taitaa olla. Uusien asioiden tutkimiseen menee niin paljon aikaa… Joillakin tämä kiireettömyy vaan tuntuu olevan vähän pysyvämpi olotila:)

  1. Tällaisen kiireettömän lapsen (kulkee blogissa nimellä Tarkkailija) äitinä voisin antaa vasu-keskusteluihinne sellaisia terveisiä, että älkää ottako tuosta turhaa stressiä. Nelivuotiaalla ei nyt vain ole ajantajua eikä kehitystä voi kiirehtiä.

    Meillä isoimmat ongelmat ratkesivat kuin itsestään silloin, kun lapsi meni kouluun ja oli itse vastuussa ehtimisestään. Päiväkotiin äiti toi lapsen ja jos aamu oli ollut tavallistakin kiireettömämpi, työntekijät antoivat palautetta äidille. Koulussa taas lapsi joutui ihan itse ja yksin menemään luokkaan. Time Timerista oli paljon apua sillä kohtaa, kun lapsella alkoi olla ajantajua, mutta hän ei vielä tuntenut kelloa.

    Tiedän äitinä, miten hermojaraastavaa se välillä on, kun kello käy ja toinen vain säätää. Lapsen pukeminen, syöttäminen tai muuten vain auttaminen on näissä tilanteissa ihan ok. Sen sijaan lapsen jättäminen yksin sisälle meditoimaan vaatteiden pukemista, kun muut ulkoilevat, ei ole ok. Se ei opeta, että vetkuttelemalla menettää osan ulkoilusta, vaan se vain vahvistaa lapsen taipumusta haaveiluun? Olen kuullut sellaisesta periaatteesta, että jos lapsi osaa jo pukea, niin häntä ei auteta, mutta koko ajatus minusta on hölmö. Ei lapsen voi kotioloissa (ainakaan meillä), antaa tuolla lailla määrätä aikatauluista, vaan kun on päätetty lähteä, niin sitten lähdetään. Jos lapsi ei suvaitse pukea itse, niin hänet puetaan. Ei tuota kahdeksanvuotiasta ole enää aikoihin tullut puettua, vaikka eskari-ikäistä aamukiireessä pukiessa alkoi jo olla aika epätoivoinen olo: täytyykö tässä tulla armeijaan mukaan henkilökohtaiseksi pukijaksi?

    Kyllä tuolla vieläkin tuntuu ajatus herkästi harhautuvan ja koulussa hänet lähetetään aina ensimmäisenä ottamaan ruokaa, jotta hän ehtii syödä mutta luotan, että viimeistään armeija opettaa ripeyttä jos kouluruokailu ei siihen täysin pysty.

    1. Kiitos kommentistasi, Riitta. Haluan näillä kirjoituksillani pyytää lukijoita peremmälle päiväkodin arkeen. Haluan kertoa miten monenlaisia lapsia yhdessä ryhmässä voi olla. Kiireettömän lapsen takia ei stressata, kuten neuvoitkin, vaan autetaan häntä hahmottamaan pikku hiljaa aikakäsitettä. Tämä teksti oli kuvaus yhdestä aamupäivästä Kiireettömän kanssa. Toiminko kasvattajana oikein vai väärin – en tiedä, mutta erilaisia temperamentteja oppii ymmärtämään vain havainnoimalla ja antamalla aikaa. Kiitos vielä, kun kuvasit omia kokemuksiasi.

      1. Aivan, tästä syystä tykkään lukea blogiasi!

        Minusta toimit ihan oikein, mutten usko kiireettömän oikeasti oppivan hahmottamaan ajan kulumista ennen kuin aika on kypsä eli kasvatustavoitteisiin kannattaa kirjata jotain muuta. Tämänikäiselle lapselle “kiire” yms. ovat vain sanoja. Hän voi ihmetellä, miksi jonain päivänä ulkoilu on lyhyempi, muttei hän pysty hahmottamaan yhteyttä sen ja tavallista pidemmäksi venähtäneen uloslähdön välillä. Tarkkailijalle tehtiin päiväkoti-iässä vasun sijaan ETS, mutta kiireettömässä ilmapiirissä kasvanut Sähikäinen on yhtä kyvytön hahmottamaan ajankulua. Olin hyvin yllättynyt, kun nelivuotisneuvolaan pistetystä paperista kävi ilmi, että hän oli monta kertaa menettänyt osan aamupiiristä, tms. ja selitin sitten siinä terveydenhoitajalle, että en usko, että tällä lapsella olisi tarkkaavaisuushäiriötä, vaan hän ottaa mallia isommasta, jolla on. Tämän jälkeen päiväkodissa lopetettiin vetkuttelun vahvistaminen ja viimeisin tieto on, ettei hän enää erotu muista.

        1. vetkuttelun vahvistaminen = annetaan jäädä jälkeen mieluummin kuin esimerkiksi syötetään tai puetaan, jotta pysyy muun porukan mukana

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.