KIIREETÖN

 

Nämä kiireettömät ihmiset keskuudessamme, hetkessä viipyilevät, jumittujat – jollakin tavalla kadehdin heitä. Mysteeriksi jää, miten nuo paineettomassa tilassa elävät verkkaisuudestaan huolimatta saavat kuitenkin asioita aikaiseksi ja ehtivät sittenkin perille.  

 

Kiireetön (4) seuraa keskittyneenä pöytäseurueensa keskustelua. Hänen aamupalan syömisensä on keskeytynyt. Hän kehittelee lausetta kertoakseen oman näkökulmansa. Liian myöhään; keskustelu on jo siirtynyt uuteen aiheeseen. Uusi yritys ja taas sama juttu. Keskustelijat saavat yksi toisensa jälkeen syödyksi ja siirtyvät kuvakirjojensa äären odottelemaan yhteisen aamuhetken alkamista. Vain Pinkki nakertelee vielä näkkäriänsä. Yritän pitää päivärytmistämme kiinni.
– Syöhän nyt se puuro, että ehditään, aloitan joka-aamuisen kannustuksen.
Kiireetön on uppoutunut ajatuksiinsa ja muodostelee lautasellaan annoksestaan pieniä saarekkeita, alkaa sitten syödä niitä yksitellen pohdiskellen samalla ääneen pöytäseurueessa viimeksi virinnyttä dilemmaa toivoen Pinkin tarttuvan aiheeseen.
– Ei sellasta, niin isoa hiekkakasaa, voi päiväkodin pihaan tuoda, että siinä olis maailman kaikki hiekat…
– Ei nii. Sulla on puuroa tippunut paitaan, ystävällinen Pinkki vastaa Kiireettömälle, asettelee mekkonsa helmoja ja lähtee rivakasti viemään lautastaan ruokakärryyn. Kiireetön jää miettimään.
– Syöhän nyt… Tai mitäs, jos autan sinua tämän kerran, ehdotan.
Kiireetön ottaa avun mielellään vastaan ja avaa ajatuksissaan suunsa puurolusikallista varten.

Hän haluaa vielä pestä kätensä. Veden virtailu kiehtoo. Pieni kämmen peittää altaan aukon ja veden pinta nousee.  Irrotus ja vesi laskee. Käsi näyttää säätelevän tätä märkää elementtiä miten haluaa.
– Tulehan jo, muut odottavat.
Kiireetön tekee vielä kerran vesitestin, ihastelee sen tulosta ja lähtee verkkaisesti kohti aamukokoontumista. Siinä matkalla hän jää tutkimaan eteisen vaatenaulakoita. Jollakin on uudet tossut eikä se joku ole laittanut niitä jalkoihinsa. Hän jää katselemaan ikkunasta puiden huojumista ja sen jälkeen tutkimaan välioven lukkomekanismia. Ja pysähtyy kääntelemään huolellisesti paitansa hihansuita. Ja ajattelee sitten valita itselleen odottelukuvakirjan. Nyt hänellä olisi siihen aikaa.
– Ei mitään kirjaa enää. Nyt aloitetaan aamukokoontuminen.
Kiireetön ei näytä ymmärtävän, joten tarjoan kompromissia nopeuttaakseni asiaa.
– Luet sitten aamutuokion jälkeen kirjaa. Käykö?
Perustelen vielä kantaani selkeästi lausutuin, lyhyin lausein.
– Nyt on yhdessä olemisen aika. Toiset odottavat, eikä odottelu ole mukavaa.
Hän näyttää kuuntelevan. Kallistelee päätään, kurtistelee huolestuneesti kulmiaan. Ymmärrän hänen sovittelevan peilinä ilmeitäni omille kasvoilleen.

Mihin olen oikeastaan häntä saattelemassa? Kiireen siivittämään aikatauluun ja rytmiin – siihenkö, mistä niin usein sitten myöhemmin rimpuillaan kaikin keinoin irti?  Mitä päivitän Kiireettömän vanhempien kanssa hänen varhaiskasvatussuunnitelmaansa? Vähän enemmän vauhtia? Vähemmän ihmettelyä ja tutkimista? Puolustelen hoputtamista sillä, että jossain vaiheessa jokaisen on sopeuduttava jonkinlaiseen rytmiin. Elämä nyt vain on sellaista. Ja tämä meidän rytmimme täällä päiväkodissa – tämähän on kuitenkin vielä hellävarainen. Vai onko?

Kiireetön istuu vaatenaulakolla ja tekee lähtöä ulos. Tai suunnittelee sellaista. Hänen aikansa on kulunut rattoisasti seuraelämän pyörteissä, mutta nyt kaikki muut ovat jo menneet.  Kaikki muut – se on hänelle vain sanapari. Kiireetön ei tunne kummempaa vetoa ehtiä joukon mukana johonkin. Hän heittäytyy leikkisäksi.
– Ai kaikki muut, kissat ja koirat ja rupikonnat? Ai ihan kaikki vai?  – Syöks rupikonnat lunta? Onks ne myrkyllisiä?  – Mä haen sen kirjan, missä on niitä.
Hän innostuu ja lähtee tiedonjanoisena kohti kirjoja.
– Ei, nyt puetaan!
Hän on jo menossa.  Hänellä on kiire eikä kuule sanojani. Jään tähän hetkeen odottelemaan.

 

 

Hellettä? Lue viilennykseksi Susket