KANAN PEMUSTEET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käydäänpä tällä kertaa lastentarhanopettajan arkistossa. – Ei, ei tuossa oikeanpuoleisessa palkissa olevassa, vaan omiin vuosien takaisiin kasvatuskokemuksiin liittyvässä tekstikokoelmassa. Päiväkodin elämää on tällä kertaa – no – vain elämää. Tässä ensimmäinen kevyesti päivitetty tuokiokuva.

KANAN PEMUSTEET

Ovi on suljettu. Siihen on kymmenillä pikkutarroilla kiinnitetty lappunen: PÄÄSY KIÄLETTY. KOPUTKAA. PÄÄSY MAKSU.

Lapseni (6) haluaa olla näköjään etäinen ja yksityinen. Koputan kuitenkin oveen – rahattomana. Silti minusta tuntuu, että minua on odotettu.
–Sisään!
Jään ovensuuhun. Pidemmälle en pääsisikään; lattialla ei ole tilaa astella. Kaaos. Se tämä on. Katseeni kiertää huonetta. Hajanainen kivikokoelma, viimevuotisia pääsiäiskoristeita, rikkinäinen sulkapallomaila, purettu radio, seinästä seinään pingotettuja villalankoja, pelejä, piirustuksia, legoja, silppua loputtomiin… Haluaisin hakea jätesäkin.

Tästä huoneesta ajateltiin selkeälinjaista ja toimivaa. Sellaista funktionaalista, jossa kaikilla leikki- ja työskentelyvälineillä olisi oma paikkansa. Hyvin suunniteltu tila kannustaisi häntä luovuuteen, leikkiin, itsenäiseen työskentelyyn – ja omatoimiseen järjestyksenpitoon.

Toimivalta huone kyllä näyttää. Kaikki on käden – tai jalan ulottuvilla. Aivan kaikki. Laatikot, korit ja hyllyköt ovat lähes tyhjiä, ellei niissä sitten ole käsittämättömiä tavarayhdistelmiä: avainnippu, paperirullia, puoleksi syöty omena ja työkaluja…

Hän istuu pöytänsä ääressä työnsä ylle kumartuneena, keskittynyt ilme kasvoillaan.         – Mitä asiaa?
Kumarrun keräämään lattialta pari paperimyttyä. Tämä sotku kiukuttaa. Jostain siivous on aloitettava. Vedän henkeä ja aloitan opettamisen.
–Kuules nyt…
–Et koske niihin! Ne on tärkeitä! Ja mee pois, mä siivoon ite!
–Kuules nyt…
Hän tulee ja sieppaa mytyt käsistäni. Hyvä on. Menen ja suljen oven perässäni. Huoneesta alkaa kuulua rivakan siivouksen ääniä.

Kuinka paljon voikaan löytyä pedagogisia näkökohtia yhdestä arkisesta siivoustehtävästä; vanhemman on hyvä antaa pienelle ikätasoisia vastuutehtäviä ja ennen kaikkea on osattava luottaa häneen. Hyvän järjestely- ja lajittelutaidon opettelemisesta on kokonaisvaltaista  hyötyä lapsen kehitykseen… Ja tässähän jää omaa aikaakin.

Järjestelyn äänet ovat viiemein vaimenneet. Pääsymaksulappu on poistettu. Koputan jälleen oveen. Siinä hän istuu keskellä lattiaa ja selailee kirjaansa. Ympärillään sama sotku ja kaikki aivan ennallaan. Tai ei aivan kaikki; pöytälaatikko on vedetty ulos ja ne tärkeät paperimytyt on sijoitettu sen pohjalle.
–Eiks toi Nasu olekin hassu, äiti?
Vilkaistessaan minuun hän tuntuu muistavan jotain. Hersyvä ilo näyttää katoavan hänen kasvoiltaan.
–Mä yritin siivota, mut sitte mulle tuli hiki. Autatko mua?
–No autan. Aloitetaanko vaikka heti?

Olen vaatinut häneltä liikaa. Tuon ikäisen on mahdotonta hallita tällaista epäjärjestystä. Olen toiveikas; jos kuitenkin pienin askelin tässä edetään.Katseeni osuu niiden tärkeiden paperimyttyjen sijoituslaatikon päätyyn teipattuun tekstiin. ”KANAN PEMUSTEET”

Aivan – jokaiselle esineelle ja asialle oma paikkansa. Niinhän se menee. Ja tärkeysjärjestyksessä. Kana ensin.

 

Julkaistu aiemmin Pirkka-lehdessä.
Kuva on kirjoittajan.

Lunta odotellessa kannattaa lukaista vaikkapa Susket.