TAKKI

”Ei tarvitse kuin muistaa miltä ilo uudesta asiasta omalla kohdalla tuntuu – ja se kun Joku toinen iloitsee mukana.”

Pienen aamupäivä on ollut niin toimelias, että hän muistaa asian vasta lähtiessään pukeutumaan ulkoilua varten. Siellä se on naulakossa – hänen uusi takkinsa!  Hän kurottautuu ottamaan sen, tarkastelee sitä hetken ihaillen ja asettelee sen sitten lattialle. Ilo purkautuu ilmoille kiljahduksena.

– Mulla on uusi takki!  Tää on uusi, mulle ostettu, mä sain tän, tässä on kuvioita, tää on…

– Onpa hieno takki sinulla.

Pieni nyökyttelee vastaukseksi ja häviää esittelemään takkiaan seuraavalle. Ja sitten seuraavalle. – Jokaiselle käytävällä liikkuvalle. Palaa sitten taas eteeni esittelemään vaatteen yksityiskohtia.

– Tässä on vetoketju ja tasku, toinen taskukin on, huppu on selässä.

– Onpas kivan värinen. Mitäs, jos pukisit sen nyt päällesi.

Ei hän nyt ehdi vaan lähtee keräilemään tykkäyksiä yhä laajemmalta alueelta, palaa taas luokseni ja heittää takin ilmaan.

– Kato, tää pysyy ilmassa!

– Niinpä pysyy. Pysyisiköhän se päälläsi, kokeilisitko…

– Ja kato, tää kävelee!

Hän kävelyttää takkia hihoista roikottaen. Takki on hänelle selvästi enemmän kuin takki.

Poistun apua tarvitsevan vessa-assistentiksi. Pieni seuraa perässä. Hän asettelee takin pesualtaan viereiseen naulakkoon.

-Kato, tää pysyy tässä!

Hyvä on. Näyttää siltä, että tähän iloon ja sen jakamiseen on paneuduttava.  Nyt tarvitaan aitoa kuuntelemista ja läsnäoloa, eläytymistä, empatiaa, heittäytymistä, asialle omistautumista… Ja se on tässä tapauksessa helppoa: ei tarvitse kuin muistaa miltä ilo uudesta asiasta omalla kohdalla tuntuu – ja se kun joku toinen iloitsee mukana.

Viemme takin yhdessä hänen pukeutumispaikalleen ja istahdamme penkille. Käymme läpi takin ostotapahtuman, värin, kuviot ja muut ominaisuudet. ja lopuksi sen miten se puetaan päälle. Ihailemme takkia yhdessä ja olemme molemmat sitä mieltä, että takki on upea. Session jälkeen hän alkaa takki päällään tehdä juhlallisesti lähtöä eteiseen. Yhtäkkiä hän muistaa jotain ja jälleen pakahduttava riemu täyttää koko tilan.

-Sain myös lenkkarit!  Mä näytän nää lenkkarit, uudet hienot lenkkarit sain…

Suurimmallakin ilolla voi näköjään olla vielä lisäbonuksensa.  

 

7 vastausta artikkeliin “TAKKI”

  1. Opiskelen itse parasta aikaa lastentarhanopettajaksi ja tänään oli taas sellainen päivä, kun alanvaihto kävi mielessä lähinnä yhteiskunnallisen arvostuksen puutteen vuoksi. Turhauttavaa kuunnella alentamista ja arvostelua ihmisiltä, joilla ei ole mitään todellisia kokemuksia varhaiskasvatuksesta tai lastentarhanopettajan koulutuksesta tai työstä. Sitten huomasin, että tänne oli tullut uusi kirjoitus ja mieliala nousi huimasti! Hyvin nopeasti palasi mieleen ne kaikki miljoonat syyt, miksi hakeuduin tälle alalle ja miksi haluan tehdä tätä työtä! Kiitos tästä blogista ja ihanasta tavasta kirjoittaa lapsista 🙂

    1. Kiitos kommentistasi! Tuttuja ovat tuntemuksesi turhautumisesta minullekin silloin tällöin, mutta kyllä sitä arvostustakin vielä löytyy. – Ja ne “miljoonat syyt” ovat tosiaan siinä arjessa. Tsemppiä opintoihisi!

  2. Tämä sinun blogisi on kyllä todella ihana ja tapa jolla kirjoitat lapsista ja elämästä päiväkodissa on hauska.Itsekkin teen työtä päiväkodissa ,tilanteet ovat kyllä tuttuja ja miksei olisi samanlaisia PIENIÄ touhuajia on myös meidän pk:ssa .Kiitos mukavasta blogista 🙂 mukavia hetkiä lasten kanssa.

  3. Kiitos! Blogisi herättää toivon: ehkä tässä maassa on vielä ihmisiä jotka arvostavat itse työtään varhaiskasvattajina. Tuota positiivista asennetta toivoisin kasvatuksen kentälle enemmän. Kirjoituksistasi saan voimaa jatkaa ja muistan taas, miksi tätä työtä teen. Kiitos!

  4. Olen miettinyt, että tämä blogi antaa ehkä eniten meille muille varhaiskasvattajille. Ja kuka sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten tulevalto (kommentti ylempänä), mitä sitä yhteiskunnan arvostusta kalastelemaan. Riittää, kun aloittaa valloituksen siitä omasta ryhmästään ja tekee jokaisesta päivästään sen parhaan mahdollisen.

  5. Löysin tän sun blogis vähän aikaa sitten ihan vanhingossa ja tää on niin ihana. Pakko käydä joka päivä kurkkimassa, että onko tullut jotain uutta. Olen ahkerasti jakanut tätä linkkiä myös tarhatätikavereilleni. Kun usein päällimmäisenä on vaan se valitus, kuinka ryhmät on liian isoja, on kova kiire, määrärahat on lopussa… nää sinun kirjoituksesi antaa vähän toisenlaista katsantokantaa päiväkotielämään. Ihanaa arkea näiden pikkuihmeiden kanssa!

  6. Minusta kenenkään ei kannata itkeä sitä, että kaikki eivät ymmärrä eivätkä arvosta työtä. Tärkeintä on, että itse kokee työnsä tärkeäksi ja mielekkääksi. Huomasin itse, miten hyvää työtä lapseni lto oli tehnyt, kun meillä vietettiin synttäreitä. Lapsijoukko oli upeasti ryhmäytynyt, myös kummitädin tytär otettiin pienen alkukankeilun jälkeen mukaan.

    Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, joita ei huomaa, ellei tiedä, etteivät viisivuotiaat, varsinkaan erkkalapset, joita kutsutuissa oli muutama, mitenkään automaattisesti osaa leikkiä yhdessä, vaan tarvitsevat aikuisen ohjausta ennen kuin se sujuu kuin itsestään. Voin tietenkin olla väärässä,utta minusta tuo kertoo nimenomaan siitä, mitä päiväkodissa on tehty, ei niinkään kotikasvatuksesta, vaikka toisin usein väitetään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.